Kesäaikaan tiedotusvälineet tapaavat uutisoida rippikouluista. Vakavasti otettava lehdistö kuvaa usein idealisoidun riparin, samalla kun keltainen lehdistö mässäilee todellisen rippikoulun lieveilmiöillä. Vain harva tiedotusväline todella pureutuu siihen mitä rippikoulussa oikeasti tapahtuu, tai varsinkaan siihen kuinka erilaisia rippileirit voivat olla. Etenkään kukaan ei kyseenalaista riparia instituutiona.
Rippikoulu on osa kirkon kasteopetusta. Leirien tarkoitus on taivuttaa
nuoria seurakunnassa vallitsevaan kristinuskon tulkintaan, ja
rippikoulun läpikäynti on maassamme ehto vaikkapa kristillisen
avioliiton solmimiselle. Rippikoulu on siis osa valtionkirkkomme
monitahoista evankeliointia, johon osallistumattomuudesta seuraa myös
selkeä rangaistus. Samoin, toiminta suuntautuu laajempaan joukkoon kuin
tosiuskovaisten
lapsiin: ripareille osallistuu monien sellaistenkin
lapsia jotka eivät kuulu kirkkoon, sekä melkoinen osa kirkkoon kuuluvien
mutta samalla puhtaasti kulttuurikristittyjen jälkipolvea. Ripari on
tapa.
Niille nuorille jotka tunnustavat uskon ja sen opetukset ripari on yleensä palkitseva kokemus. Jopa silloin, kun oman seurakunnan papisto ja aktiivinuoriso noudattavat uskontulkintaa joka eroaa voimakkaasti vanhempien odotuksista. Ripari voi kulua jopa erinomaisissa merkeissä muutenkin, mikäli vain uskoo, menee joukon mukana, tai ei ota juttua niin vakavasti. Riparilla on paljon muutakin kivaa kuin vain oppi, kuten keltainen lehdistö hyvin tietää.
On kuitenkin myös nuoria, jotka eivät usko, mene joukon mukana, ohita ilmeisiä ongelmia tai pidä riparia festarina. Itse olin yksi heistä. Paikallisseurakuntani pitäytyi valtaosiltaan fundamentalistiseen raamatuntulkintaan, ja niin rippipastori, isoset kuin leirille sattuneet aktiiviset seurakuntanuoretkin kannattivat näkökantoja, jotka olivat itselleni täysin vieraita. Jotkut ehkä voivat jättää moiset huomiotta, mutta kaltaiseni eivät. Seurauksena oli enemmän kuin yksi sanaharkka ja lopulta eristäytyneisyys, sekä leiritovereista että vanhemmista.
Kun oppia koeteltiin, pärjäsin varsin hyvin. Vähitellen kuitenkin totesin, ettei riparin opetuksissa ollut juuri järkeä. Niinpä olen tänään vakaumuksellinen, evankelinen ateisti.
Itseäni pelottaakin se mitä lukemattomille kaltaisilleni nuorille tänään tapahtuu. Annetaanko heille todella valinnanvapaus ripari‐nimisen aikuistumisriitin suhteen? Tuovatko kaikki vanhemmat todella ilmi, että Prometeus‐leirikin on vaihtoehto tai että muutakin ei‐leirimuotoista kivaa voisi olla saatavilla?
Mikäli nuorille ei maassamme selitetä vaihtoehtoja vaan heidät vain paiskataan valtionkirkon ehdollistettaviksi, uskonnonvapaus tuskin voi oikeasti toteutua.