Järjestävästä seurasta

Useimmiten maamme puolustusvoimia arvostellaan lähinnä simputuksesta tai vastaavista skandaaleista. Haluaisin kuitenkin nyt kiinnittää huomiota hieman erilaiseen, mielestäni huomattavasti ongelmallisempaan kysymykseen: armeijan vaalimiin asenteisiin ja arvoihin.

Kolmen palvelusviikon nyt kuluttua olen saanut huomata, että Suomen armeija pitää moniarvoisuutta ja yksilöllisyyttä lähinnä naiiveina ja epäsuotavina asioina. Tämän ei olisi pitänyt tulla yllätyksenä. Nämä yleisesti hyväksytyt arvot on korvattu tehokkuuden nimissä perusteellisella yhdenmukaistamisella ja tasapäistämisellä. Jollei joku pysy muiden mukana tai hänellä on hieman eri tarpeet tai asenteet kuin useimmilla, hänet tulkitaan saman tien joko oudoksi tai herkkähipiäiseksi. Niinpä keskivertokoulutettavan kuosiin sopimattomalta toisaalta odotetaan liikaa ja toisaalta liian vähän—heikkouksista kärsii ja vahvuuksia ei pääse näyttämään. Koulutettavan kykenemättömyys täyttää odotuksia tulkitaan sitten asenneongelmaksi tai piittaamattomuudeksi—molemmat vikoja jotka pitää korjata. Esimerkiksi kuntoon kohdistuvat odotukset helpottuvat vain jos sattuu olemaan kauniimpaa sukupuolta. Asenteisiin, arvomaailmaan, koulutustaustaan, harrastuksiin ja jopa uskonnollisuuteen kohdistuvat ennakko‐odotukset sen sijaan näyttävät pitävän kaikissa olosuhteissa. Kaikenkaikkiaan moisten asenteiden vaaliminen valtion siunauksella on mielestäni lähinnä vastuutonta.

Erityisen huomionarvoinen piirre armeijan antamassa koulutuksessa on sen ylitsevuotavaisen ruumiillinen luonne. Siitäkin huolimatta, että nykysodankäynnissä asiantuntemus ja järki ovat vähintäänkin yhtä tärkeitä kuin raaka fyysinen taistelukyky, armeijamme ei juurikaan tarjoa mahdollisuuksia henkisen vireyden ylläpitoon. Myös vallitsevat asenteet suosivat ruumiillisuutta yli tietojen ja taitojen; näin jopa teknisimmissä aselajeissa. Hyvinä esimerkkeinä toimivat puolustusvoimien lomapolitiikka ja koulutukseenvalintaperusteet. Kun urheilija tarvitsee harjoittelu‐ tai kilpailuvapaata, hän saa sitä. Kun opiskelija tarvitsee aikaa opiskeluun, hän saa sitä yleensä vain koetta varten. Kiinnostavampaan koulutukseen taas karsitaan ensi sijassa kriteerein, joita heikkokuntoisen tai väärin asennoituneen voi olla hyvinkin vaikea täyttää. Koulutusmenetelmätkin tuntuvat perin vanhanaikaisilta—tuskin mikään muu nykyinen opinahjo tunnustaisi ulkolukua merkittäväksi pedagogiseksi menetelmäksi. Harrastusmahdollisuudetkin noudattavat samaa linjaa rajoittuen pienissä varuskunnissa lähinnä urheiluun. Niinpä järjestelmä jälleen ruokkii ajatusmaailmaa, joka on täysin epäyhteensopiva aikamme siviilielämän kanssa.

Tietysti on pakko myöntää, että osa kritiikistäni nousee puhtaasti alokasajan turhautumisesta. Luulen kuitenkin, että sotilaskulttuurissa olisi paljon keskusteltavaa ja korjaamista muutenkin kuin vain säännöksiä parantamalla. En voi uskoa, että nykyisenlainen sotilaskoulutus voisi esimerkiksi koskaan täyttää akateemista vaatimustasoa (kuten pääesikunta tahtoo esittää) tai että se ylipäänsä voisi sellaisenaan säilyä kovin pitkälle kolmannelle vuosituhannelle.