Pääsääntöisesti libertaarit vastustavat kaikkia kolmea. Maltillisemmat taloushenkiset libertaarit saattavat holdout‐ongelmien takia olla valmiita hyväksymään rajatun pakkolunastusoikeuden esimerkiksi teiden kohdalla mikäli lunastettavasta omaisuudesta maksetaan kunnollinen korvaus, mutta ensi sijassa libertaarit hallitsisivat tällaisiakin ongelmia yksityisesti. Libertaarit pelkäävät sääntelyjärjestelmien väärinkäyttöä niin paljon, että jopa osoitettavissa olevat ongelmat kalpenevat sen riskeille.
Mitä haittaa yhdyskuntasuunnittelusta sitten olisi? Suurimmat ongelmat liittyvät jälleen vapauteen ja kannattavuuteen. Ensinkin, ylivoimainen valtaosa rakentamisesta ei vaadi minkäänlaisia sääntöjä, koska ihmiset tietysti rakentavat itselleen sellaisia rakennuksia kuin haluavat. Vastaavasti yritykset haluavat myydä rakennuksia, joten niidenkin pitää rakentaa tavalla joka tyydyttää ostajaa. Erilaiset turvallisuusnäkökulmat ja vastaavat otetaan tietysti huomioon, koska muuten asuntojen hinta laskee myöhemmin merkittävästi, ja tuloksena on peräti sopimusoikeudellisia seuraamuksia. Erilaiset viemäröintiin, sähkönjakeluun ja muihin verkkoihin liittyvät asiat ovat sovittavissa kulmakuntakohtaisesti, kohtuullisen kokoisissa ihmisjoukoissa, eikä niitäkään tarvitse sotkea kunnalliseen tai valtiolliseen päätöksentekoon. Edelleen, on harvinaisen ikävää, mikäli pakkolunastus tai myöhempi sääntely sotkevat aiemmin tehtyjä suunnitelmia—pidemmällä aikavälillä tästä seuraava epävarmuus tekee maan kehittämisestä riskialttiimpaa, ja johtaa asuntopulaan sekä asuntojen korkeampaan hintaan.
Yksityiset markkinat pystyvät kanavoimaan kuluttajien ja tuottajien tarpeet riittävässä määrin myös rakennustoiminnassa. Yksityisyys johtaisi tässäkin monimuotoisuuteen, joustavuuteen sekä kysynnän ja tarjonnan parempaan kohtaamiseen.
Rakentamisen säätelyyn liittyy toki hienovaraisempiakin ongelmia. Yksi tärkeimmistä on kaupunkien asuinympäristön luonnollisen kehityksen häiriintyminen. Suurin osa todella miellyttävistä, toimivista ja esteettisistä kaupunkiympäristöistä on syntynyt erittäin hitaasti, vuosikymmenien tai jopa viimeisten parin vuosisadan aikana. Ne harvoin perustuvat ruutukaavaan tai muihin vastaaviin keskitetyn suunnittelun tuotteisiin, eivätkä ne yleensä ole syntyneet kerralla vaan vasta pitkäaikaisen uudisrakentamisen ja yksityisen kehityksen tuloksena.
Kylät kautta maailman ovat tässä pisimmälle kehittynyt
esimerkki—koska rakennukset ja muu infrastruktuuri ovat
pienemmissä asumiskeskittymissä halvempia kuin kaupunkien kerrostalot ja
leveät kadut, ja säätely on yleensä muutenkin kevyempää,
uudelleenrakentaminen ja vähittäinen kehitys etenevät nopeammin.
Tällaisissa ympäristöissä rakennukset ja tiet seuraavat maaston muotoja,
kulkureitit muotoutuvat suhteessa käyttäjämäärään, ympäristö‐ ja
esteettiset tekijät ovat paljon merkittävämmässä asemassa kuin
suoranainen kuljettavuus, ja useimmat ihmiset pystyvät myös aistimaan
eron suunniteltuun ympäristöön. Usein eroa nimitetään idylliksi
.
Varsinaisessa suurkaupunkiympäristössä se toteutuu muun muassa
pitkäikäisemmillä yliopistokampuksilla (esim. Princeton University),
vanhoissa kaupungeissa (mm. Derry, Pohjois‐Irlannin luoteisrannalla) ja
esikaupungeissa joiden rakentamista ei perinteisesti ole säädelty
(vaikkapa Japanin suurkaupunkien esikaupunkialueet).