Vastustavatko libertaarit todella asevelvollisuutta?

Kyllä.

Asevelvollisuutta perustellaan monilla syillä. Tärkeimmät liittyvät maanpuolustuksen käytännön toteutukseen ja kuluihin, sekä moraalisiin velvollisuuksiin isänmaata kohtaan. Asevelvollisuudella katsotaan usein olevan myös kasvatuksellisia tehtäviä, etenkin poikien suhteen. Silloin tällöin kuulee taloustieteellisiäkin argumentteja asevelvollisuuden puolesta; ne nojaavat tyypillisesti maanpuolustuksen ulkoishyötyihin tai harvoin toteutuvien riskien aliarviointiin.

Maanpuolustus on todella osittainen julkishyödyke. Jos ympäröivät ihmiset puolustavat aluettaan hyökkäykseltä, sinun ei välttämättä tarvitse. Niinpä et investoi maanpuolustukseen, kaikki ajattelevat samoin, eikä maanpuolustusta välttämättä saada rahoitettua. Päättely on kuitenkin puutteellinen. Todellisuudessa nykysodankäynti ulottuu heti myös sisämaahan, esimerkiksi pommitusten muodossa. Samoin, maanpuolustuksen julkishyödykeluonteesta ei seuraa, että asevelvollisuus olisi paras tapa ratkaista ongelma. Päin vastoin, väitteestä seuraa korkeintaan verovaroin rahoitettu palkka‐armeija tai palkattu reservi. Libertaarit tyypillisesti kannattavat näiden yhdistelmää.

Väite palkka‐armeijan kalleudesta on vielä harhaanjohtavampi, koska se ei ota huomioon asevelvollisuuden todellisia kuluja. Vaikka asevelvolliselle ei makseta rahaa, hänen tuotantopanoksensa on kuitenkin palveluksen ajan pois yhteiskunnalta. Hän kuluttaa, vaikka ei tee tuottavaa työtä eikä maksa veroja. Se hyödyllinenkin harjoitus jonka hän sotaväessä läpikäy on luultavasti huonompaa ajankäyttöä kuin vapaa elämä, koska hintajärjestelmä ei tässä ohjaa parhaita sotilaita armeijaan ja muita muihin töihin. Palkka‐armeijaan taas päätyvät ne jotka ovat parhaita maanpuolustajia, samalla kun muut voivat tehdä tuottavaa työtä ja maksaa osuutensa maanpuolustuksesta välillisesti. Palkka‐armeija johtaa samanlaiseen tuottavaan työnjakoon kuin muillakin taloudenaloilla. Asevelvollisuus taas vain siirtää kustannukset rahallisen kirjanpidon ulkopuolelle, ja tehottomuushaitta tekee siitä itse asiassa reaalisin termein kalliimman järjestelmän kuin palkka‐armeijasta.

Samoin kannattaa muistaa, että libertaarit kannattavat yleensä varsinaisen täysipäiväisen palkka‐armeijan ja pienemmällä palkalla ylläpidetyn reservin yhdistelmää. Tämä laskee rahallisiakin kuluja huomattavasti, vaikka järjestelmä on sisäpoliittisesti paljon vakaampi kuin seisova armeija ja tuotettu puolustuskyky likimain yhtäläinen. Kyse on jälleen järkevästä työnjaosta—esimerkiksi jalkaväkeä tarvitaan vain sotaoloissa, joten se on parempi pitää reservissä. Näin saadaan myös paljon mittavampi jalkaväki samaan hintaan.

Entä riskien aliarviointi? Ehkäpä yksilöt eivät ota sodanuhkaa riittävän vakavasti ja ali‐investoivat maanpuolustukseen? Tämäkin argumentti on pitämätön, koska myös nykyinen armeija kärsii samasta ongelmasta. Jos ihmiset johdonmukaisesti jättävät riskit huomiotta, he jättäisivät ne huomiotta myös nykyään, eikä asevelvollisuusarmeijan kalustoon, koulutukseen tai miesvahvuuteen investoida tarpeeksi. Lisäksi yksityinen talous tarjoaa lukemattomia instituutioita jotka ovat erikoistuneet tällaisten ongelmien ratkaisemiseen. Sijoitus‐ ja vakuutusyhtiöt sekä yksityiset säätiöt ovat vain muutamia esimerkkejä pitkäaikaisten riskien hallintaan ja arviointiin erikoistuneista yksityisistä organisaatioista.

Viimeisin argumentti on itse asiassa niin vahva, että useimmat anarkokapitalistit luottaisivat hyvillä mielin koko maanpuolustuksen mieluummin yksityisten instituutioiden käsiin, jo tänään.

Taloudellisten argumenttien lisäksi libertaarit joutuvat vastaamaan vielä moraalisiin. Tärkein niistä lienee kunkin omakohtainen moraalinen vastuu yhteiskuntarauhan ylläpidosta, ja isänmaan turvallisuudesta.

Ensimmäiseen osaan libertaarit yleensä yhtyvät täysimittaisesti—kullakin on todella velvollisuus ylläpitää rauhaa—mutta tästä ei seuraa sen enempää velvollisuutta mennä armeijaan kuin puolustaa muita. Varsinkaan tuntemattomia. Kukin voi yhtä hyvin tehdä osansa maksamalla veroja tai turvallisuuspalvelun hinnaston mukaista puolustusmaksua. Ja kun libertarismi nyt on osa liberalismia, joka lähtee yksilöiden oikeuksista ja ylipäänsä sallii valtiot ja isänmaat korkeintaan ikävänä välttämättömyytenä sen jälkeen kun ne on ensin alistettu yksilöille, isänmaallisuus ei oikein vakuuta. Libertaarit arvioivat isänmaallisuutta sen mukaan kuinka se suhtautuu yksilönvapauteen, eivät yksilönvapautta sen mukaan mitä nationalismi siitä sanoo.

Viimein, sotaväki katsotaan usein myös kasvatukselliseksi instituutioksi, etenkin nuorille miehille. Monet väittävät, että aseellinen palvelus tekee pojista miehiä. Tämä kuitenkin pätee vain, jos miehet ovat valtion kyseenalaistamattomia palvelijoita, tarvitsevat tappajan koulutuksen ja jos yhteiskunta jotenkin hyötyy asevelvollisuusarmeijan ylläpitämästä sovinistisesta arvojärjestelmästä. Libertaarit eivät hyväksy tällaisia ajatuksia, vaan uskovat, että aikuisiksi, vastuullisiksi yksilöiksi kasvetaan vapauden ja laillisen tasa‐arvon vallitessa. Niinpä pidämme asevelvollisuusarmeijaa itse asiassa haitallisena nuorten kehitykselle—se tekee asevelvollisista heikkoluonteisia, kykenemättömiä omakohtaiseen harkintaan, haluttomia kunnioittamaan sukupuolten tiukkaa tasa‐arvoa sekä kyvyttömiä arvostamaan täysin sitä vastuuta joka aseelliseen vastarintaan liittyy.