Vallatonta naurua teltassa ja seikkailua hankikannolla

Vesa pääsi ensimmäiselle talvitelttaretkelleen helmikuussa kypsässä vuoden ja kahden kuukauden iässä, kun retki oli siirtynyt flunssien takia viikonloppu toisensa jälkeen. Suuntasimme Komion Luutasuolle iltapäivällä ja palasimme kotiin vuorokautta myöhemmin. Retkikohteeksi harkittiin myös Torronsuota ja Valkmusaa, mutta koska kansallispuistossa pitäisi hiihtää puiston rajojen ulkopuolelle telttailemaan ja Luutasuolla saattoi yöpyä vapaasti (suosituksena kuitenkin telttailuun varatut alueet), valitsimme Komion. Talvella auto pitää jättää Pilpalantien varteen, josta on suon laitaan reilu kilometri, mutta tienpohjaa oli helppo hiihtää. Latu-urilla ei tunturisuksien tai ahkioiden kanssa saa liikkua. Tylsän tiepätkän jälkeen tiedossa oli hauskaa metsäisempää ja aukeampaa suota sen verran kuin mieli teki.

Ahkiojuna toisen päivän auringossa

Pieni retkeläinen heräsi autossa parkkipaikalla ja seurasi kärsivällisesti, kun pakkasimme ahkiot. Valtterilla on Fjellpulkenin expedition-malli, johon hän keräsi kaiken painavan, ja minä vedin junana Fjellpulkenin lapsiahkiota ja sen perässä pientä Fjellpulkenia. Ahkiot oli ensin kiinnitetty toisiinsa noin metrin narulla, mutta helpommalta tuntui, kun kiinnitti ne narulenkillä mahdollisimman lähelle toisiaan. Yhtään hankalampaan maastoon en näin lähtisi, koska takana tuleva ahkio tökkii lapsiahkiota. Meidän reitillämme ainoat mäet olivat kuitenkin tiellä, jossa tällä kelillä oli helppoa jarrutella vauhti olemattomiin siten, ettei törmäilystä ollut haittaa. Muuten olisi tarvinnut mäkien ajaksi antaa toinen ahkio Valtterin pulkan perään.

Koska olen raskaana, käytin Valtterin valjaita, jotka saa kiinni rintaremmillä. Neuvolan terveydenhoitajan mukaan ainakin joitain viikkoja sitten ahkiota olisi voinut vetää siten, että paino jakautuisi lantiovyölle ja hartioille, mutta ei kokonaan lantiovyön varassa, ja kyllähän lantiovyötä käyttäessä siihen tulisi hetkittäin reilusti vetoa. Olen siis latuhiihtäessänikin pitänyt sitä kokonaan auki ja alamäissä vetänyt vyön käsin lähelle itseäni siten, että ahkio ohjautuu perässä paremmin.

Vesa nukkui myöhäisiä päiväunia ahkiossa, kun hiihdimme hämärtyvää suota harmaiden pilvimassojen alla kohti suon laitaa. Tuuli kovaa, ja halusimme metsältä vähän suojaa. Aika vähään tyydyimme – eihän tuulesta juuri haittaakaan ollut. Kun teltta oli pystyssä, herätin Vesan sinne Valtterin jäädessä lapioimaan lunta absidiin ja liepeille. Vesa istui teltassa toppahaalarissa ja kuunteli tarkkaavaisena tuulta. Aina, kun kunnon puuska piti ääntä teltan kankaissa, hän sanoi hymyillen ”hui”.

Valtteri sytytti keittimet Vesan katsellessa innoissaan sylistäni. Olimme miettineet, miten helppoa olisi vahtia yksivuotiasta menijää keittimiltä, mutta yllättävän helppoa se oli: Meillä oli keitinlaatikko tavalliseen tapaan teltan päädyssä poikittain. Sen eteen vähän matkan päähän pantiin keittiötarvikelaatikko, pöytänäkin toimiva Smartstore. Valtteri istui toisella puolella ja huolehti keittimistä ja veden sulatuksesta, minun kuivapussejani oli toisella ja samoin minä itse. Vesa mönki teltan toisessa päädyssä ja meidän kummankin luona, kiipeili sylissä, tutki ruokapakkauksia ja rummutti lautasta, pyöritteli termospullon korkkia makuualustan kuvioilla. Hän nautti selvästi siitä, että olimme kaikki yhdessä. Vaikka kello alkoi olla paljon, pieni retkeilijä oli iloinen ja kiinnostunut ja pötkötteli milloin missäkin suu hymyssä.

Yön Vesa nukkui lämpimässä vaunupussissa ja irtoremmillä lyhennetyssä aikuisen kolmen vuodenajan makuupussissa merinovillahaalari ja softshellhaalari merinokerraston päällä. Tarkistimme, että aikuisen pussin naruista ei voi olla vaaraa. Alkuyöstä ulompi pussi oli auki, mutta yöllä lämpötila ulkona laski -10 asteeseen ja pussi oli sopiva suljettuna. Yllättävän paljon lämmikettä tarvitaan, kun lapsi nukkuu kylmässä koko yön päiväunien sijaan.

Joko outo paikka tai jokin muu haittasi yöunia, ja toisin kuin vauvavuonna, teltassa ei saatu kotioloja parempaa yötä. Hyvällä mielellä kuitenkin herättiin seuraavaan päivään. Teltan aukosta näkyi varovainen auringonnousu suon päällä, kirkas taivas ja vähitellen kirkastuvat värit. Sisällä lämpeni keitinten puhistessa, ja Vesalle riitti kiinnostavia tavaroita tutkittavaksi.

Hanki kantoi yksivuotiasta, ja kun toinen vanhemmista pakkasi tavaroita, toinen sai seurata pitkin poikin suolla innoissaan seikkailevaa taaperoa. Vesa kuljeskeli vauhdilla puiden lomassa ja kävi huiskuttamassa itseään matalampia mäntyjä. Hänestä oli hauskaa, kun perässä kulkenut äiti välillä humpsahti hankeen. Tasainen, yön aikana kovettunut lumipeite oli talven paras kävelyalusta Kuomat jalassa menevälle pienelle.

Ensimmäiset päiväunet tulivat nopeasti lähdettyämme liikkeelle. Hiihdimme edellisen päivän jälkiämme, koska Valtterin suksi oli katkennut illalla – onneksi ei edellisellä reissulla monen päivämatkan päässä keskellä erämaata. Herätimme Vesan lounaalle aurinkoisen hangen keskelle. Pussissa oleva sose oli helppo ruoka, ja kovaan nälkään pusseja menikin kaksi. Hyvässä kelissä oli myös helppoa pukea vaunupussissa matkustaneelle Vesalle toppahaalari, rukkaset ja Kuomat ja käydä tutkimassa lounaspaikan ympäristö. Suonsilmäke tosin tarvitsi kieltää. Ihmeen onnistuneesta retkestä kiitollisina hiihdimme autolle.

Osa retken onnistumisesta oli tuuria: toisen päivän sää oli aivan huippu, ja itkut koko reissulla jäivät hyvin vähiin, koska Vesan ei tarvinnut odottaa väsyneenä hereillä esimerkiksi teltan nousemista pystyyn. Vähemmälläkin tuurilla retkestä olisi kuitenkin voinut tulla hyvä. Tärkeältä tuntui se, että aikataulut ja tekemiset oli mietitty lapsen ehdoilla: kerrankin emme yrittäneet liikoja. Emme yrittäneet kiirehtiä leiripaikalta, vaan toisen aikuisen aikaa saattoi käyttää suolla Vesan kanssa seikkailemiseen. Toisaalta Vesa oli joustava retkikaveri, eikä esimerkiksi päiväunien tarvinnut alkaa juuri samaan aikaan kuin kotona. Olimme harjoitelleet ahkiossa matkustamista tavallisilla hiihtolenkeillä ja tiesimme, että siellä uni tulee hyvin. Turvallisuuden kannalta tärkeää oli, että meillä oli teltassa aikaa vahtia Vesaa. Kiireisemmällä aikataululla tai poikkeustilanteessa saattaisi olla paljon hankalampaa huolehtia, että aikuisen huomio on koko ajan pienessä retkeläisessä.

Varusteista yksi olennainen oli Vesaa varten mukaan pakattu 0,75 litran termospullo, jossa pidimme koko ajan pepunpesulämpöistä vettä. Pesupaikkana oli absidi, jonka laitaan kaivettu kuoppa peitettiin pesujen jälkeen lumella hajuhaittojen estämiseksi. Kosteuspyyhkeitä puolestaan kului monta, kun yskä toi iltaruoan ylös. Itse olin aiempien retkien tapaan iloinen imetysmerinovillapaidasta. Jos olisi ollut luvassa märkää sadetta, ahkioon olisi tarvinnut joko jotain Vesan sadesuojaksi tai sitten lämpöpussin tilalle kuorihaalarin ja sen alle riittävästi lämmintä vaatetta. Nyt onneksi helmikuista vesisadetta ei tarvinnut harjoitella.

Aurinkoinen retki teki kaikesta pakkaamisesta vaivan arvoista. Pakkaamisen kyllä olimme ajatelleet hyväksi harjoitukseksi senkin – pikkulapsiarjessa on varmasti hyvä toisinaan kertailla talvivaeltamisen rutiineja tavoilla, jotka ovat nyt mahdollisia. Jännityksellä odotan, miten talviretkeily onnistuu kahden pienen lapsen kanssa. Ahkiojunat taitavat kasvaa pituutta.

Lounastauolla ei ollut kiire, koska ei olisi raaskinut lähteä kotiin.

Kesävaellus Sarekissa

Viime aikoina on tullut retkeiltyä paljon ja kirjoitettua vähän, koska olen tottunut kirjoittamaan blogia yksin iltaisin ja nykyään sellaista aikaa ei vaelluksilta löydy, koska ne tulee tehtyä yhdessä Annan kanssa. Tapojaan voi kuitenkin muuttaa ja yrittäessäni kolmatta aamua peräkkäin vielä hieman levätä, vaikka ei varsinaisesti väsyttäisikään, havaitsin aikaa kyllä riittävän. Sarekin aamuauringon paahtaessa teltan kylkeä on vähempiin uniin tyytyvän syytä vikkelästi rullata absidi kokonaan auki, jotta lämpötila pysyy valkoisen miehen sietorajoissa, mutta jos leiriytymään on päästy järjelliseen aikaan, puuttuu sen jälkeen nukkumisen oleellinen ainesosa, väsy.

Saavuimme perjantaina 21.7 Suorvan padon parkkipaikalle, nostimme parin viikon vaellusvarusteilla lastatut rinkat selkään ja kävelimme bussipysäkille. Matka jatkui bussilla Ritsemiin ja siitä laivalla Änonjalmmeen. Kiipesimme tunturiin aluksi Padjelantan reittiä ja leiriydyimme paljakalle tunturipuron varteen Ahkkan juurella. Hyvä uimapaikkakin löytyi ja pääsimme toteamaan, että sulamisvesi on edelleen kylmää.

Lauantaina jatkoimme omia polkujamme kohti Gisurista, sillä edellisenä viikonloppuna kiipeilyreissulla Kustavissa tapaamamme Lauri Hilander oli kertonut, että Sjnjuvtjudisjåhkån pitäisi olla helposti ylitettävissä, joten reitin seuraaminen sillalle ei innostanut. Vedet olivat alhaalla ja virtaus maltillinen ja käydessäni tunnustelemassa tilannetta ilman rinkkaa ja kahden vaellussauvan kanssa, löytyi sopiva kahluureitti helposti ja kalsaritkin sai pitää jalassa. Ylityksen jälkeen jatkoimme ylös Gisuriksen rinteelle ollaksemme hyvissä asemissa seuraavan päivän huiputusyritykseen.

Sunnuntaiaamu oli kaunis ja säätiedotus lupasi kirkkaan kelin jatkuvan, joten pakkasimme kevyet päiväreput ja lähdimme etsimään reittiä huipulle. Tunturin juurella oleva joenuoma oli epäilyttävän lumikannen peitossa, mutta pieni kierto läntistä pikkuhuippua kohti salli lumettoman reitin uoman poikki ja huippujen välissä kulkevalle harjanteelle. Reitti ylös jäätikön reunaa kiertävälle harjanteelle oli varsin lumeton, mutta huipun tuntumassa odotti labyrintti, jossa reittiä etsittiin lumesta pilkistävillä rakkakivikkolaikuilla, harjanteen reunan lumilippoja ja alempana jyrkemmäksi kaartuvaa rinnettä vältellen. Turvallinen reitti, jonka kaikki lumi oli päättänyt selvästi pysyä paikoillaan, löytyi kohtuullisella pujottelulla. Riskipaikoiksi jäivät siis vain siirtymiset lumen ja rakkakivikon välillä ja huolellisuudesta huolimatta tipahdinkin kertaalleen reittä myöten lämmön lumen alle sulattamaan reikään. Varovasti astuessani onnistuin kuitenkin kaatumaan taakse päin, eikä polvi tehnyt kiven reunaan tarkempaa tuttavuutta. Huipulla ei juuri tuullut, mutta yksinään laakson keskellä seisovalta tunturilta maisemat olivat upeat. Takaisin leiriin saavuimme noin kuusi tuntia sieltä lähdön jälkeen, pakkasimme pikaisesti ja lähdimme siirtymään alas, Gisuriksen pikkuhuipun ja Nijakjågåsin välissä sijaitsevalle lammelle. Vesi oli vaelluksen aiempiin uimapaikkoihin verrattuna ihanan lämmintä, eli oleellisesti avantoa lämpimämpää.

Maanantai kului melko yllätyksettömästi laaksoa eteenpäin kulkiessa. Hyttysiäkin löytyi liki riesaksi asti, mutta karkote poisti tehokkaasti ongelman pahimman terän. Muita vaeltajia näkyi kulkukelpoisimmalla reitillä Sarekin läpi lähes ruuhkaksi asti ja yksi ruotsalaisnainen tuli juttelemaankin, jolloin saimme tietää lumiolosuhteiden yhdeksi mahdolliseksi “harharetkeksi” suunnitellussa Alggavaggessa olevan erittäin vaikeat. Omia vaikeuksiamme ja erämaan rauhaa lähdimme etsimään kahlaamalla Smajlajjåhkån latvan yli, mikä toi meidät pois yleisimmin kuljetulta reitiltä ja tarjosi hyvän mahdollisuuden nousta seuraavana päivänä Boajsatjåhkkån ja Ruohtesin väliseen solaan.

Erämaan rauhaa löytyi noustessamme seuraavana aamuna ylös solaan. Kuten löytyi myös lunta ja uimapaikaksi hieno järvi, jossa kellui jäälauttoja. Aurinko paahtoi lumen kautta ja aurinkorasvaa olisi tarvittu muuallekin, kuin suorassa auringossa oleville ihoalueille. Solan itäpäässä lunta oli kertynyt myös ylitsepääsemättömiksi alueiksi kohtiin, joissa sen alta varmasti virtaa puro. Joitakin purojen aiheuttamia sortumiakin nähtiin ja eteneminen lumilaikkuja rakkakivikossa kierrellen ja välttämättömät ylitykset vaellussauvalla sondaamalla varmistaen oli hidasta. Eräässä ylityksessä Lekin kamerakierteellä varustettu vaellussauva, jota selvästikään ei ole suunniteltu sondikäyttöön, katkesi lumen sisään liimauksen pettäessä. Kaivoin katkenneen pään ylös käyttämällä lapiona Varustelekan Scho-ka-kola peltirasiaa, jossa kuljetan korjaustarvikkeitani. Annan vaellussauva sai jatkaa sondina ja se soveltui tehtävään myös Black Diamondin käyttämien sirompien lukkojen ansiosta paremmin. Leiriydyimme solan läpi päästyämme ja korjasin iltapuhdetöinä oman vaellussauvani vuoleskelemalla vanhat liimat pois ja liimaamalla lukon uudelleen alumiiniin Seam Gripillä.

Siirtymistä laaksoa pitkin oli ohjelmassa taas keskiviikkona, kun lähdimme kävelemään kohti Mikkastugania ja sen takana odottavaa Svarta Spetseniä. Keli oli aluksi haastava auringon paahtaessa armotta, mutta Mikkastugania lähestyessämme taivas meni pilveen ja niskaan tuli ensimmäinen kevyt sadekuuro oloa helpottamaan. Mikkastuganilla on erittäin oleellisen, tällä kohtaa kovasti vuolastuneen Smajlajjåhkån ylittävän sillan lisäksi myös geokätkö Världens Ända piilotettuna…huussiin. Kyseisen kätkön kanssa kävi niin mielenkiintoisesti, että kun sain kätkörasian käsiini, tuli Anna kertomaan löytäneensä kätkön – eri paikasta. Loggasin varmuuden vuoksi molempien lokikirjat ja valokuvasin kaikki paperit, sekä otin selkeät piilotuskuvat, jotta kätkön tekijä saa parhaan mahdollisen tiedon siitä, mitä kätkölle on tapahtunut. Yöksi jatkoimme ylös rinteelle kauniilla maisemilla varustettuun leiripaikkaan tavoitteena seuraavana päivänä sään salliessa Svarta Spetsenin huiputus ja siellä oleva geokätkö.

Sään luvatessa mahdollisia sadekuuroja, lähdimme yrittämään Svarta Spetsenille. Aurinko paistoi osittaisen pilvipeitteen ansiosta hieman maltillisemmin, mutta luvattuja sadekuuroja ei onneksi tullut pilaria lähestyttäessä. Kaukaa katsottuna nousu näytti mahdottomalta, mutta lähestyttäessä havaitsi optisen harhan, joka sai länsirinteenkin näyttämään todellisuutta jyrkemmältä. Vielä huipun juurellakin teimme kuitenkin arviointivirheen ja lähdimme mukavammalta näyttävää reittiä viistorinteeseen. Pääsimme huipun juurelle ja saimme geokätköstä näköhavainnon, mutta itse huippu oli jokusen metrin lohkare, josta oli pudotus liki joka suuntaan alas jäätiköille. Kiipeilijälle erittäin helppoa maastoa, mutta ilman varmistuksia ei tuntunut mielekkäältä jatkaa. Muutama korkeusmetri ja muutama kymmentä vaakametriä huipulta luovuimme yrityksestä ja totesimme kätkön saavan odottaa seuraavaa yritystä joskus tulevaisuudessa kiipeilyvälineiden kanssa. Huipun suunnasta puolestaan aiemmin mainittu optinen harha ja arviointivirhe kävivät ilmeisiksi ja mukavin reitti oli lähes suoraan alas lopulta hyvinkin maltillisessa kulmassa laskevaa rakkakivikkoa. Palasimme lähimmälle reitillä olleelle purolle ja keittelimme nuudelilounaan ennen paluumatkaa leiriin. Lounastauon aikana saimme lopulta luvatun sadekuuronkin ja noustessa mitättömät purot olivat paisuneet paluumatkalla huomattavasti vuolaammiksi ja kauniimmiksi. Kengät tarvitsi kuitenkin riisua vain samalla purolla, jolla noustessakin. Leirissä teimme keittotulet edellisenä päivänä alhaalta pusikosta keräämistämme risuista ja poltimme samalla alkureissun kertyneet roskat.

Perjantaina arvoimme loppureissun tavoitteita ja päädyimme lähtemään kohti Låddebaktea. Sarekin läpi kulkeva “pääväylä” kulkee sen ja Bielatjåhkkån välisen Snavvavaggen solan läpi, joten muita retkeilijöitä oli odotettavissa lähes ruuhkaksi asti. Polkua pitkin matka taittui joutuisasti ja kun alhaalla laakson pajupusikoissa vaanivat hyttyset osoittautuivat sekä poikkeuksellisen runsaslukuisiksi, taitaviksi, että kivuliaiksi, oli motivaatio päästä korkeampaan maastoon yöksi taattu. Matkalle osui vielä yksi haaste, eli Bielatjåhkkån erittäin jyrkästi Rapadaleniin laskeva rinne, josta ruotsalaiset ovat löytäneet ehkä järjellisen, muttei ensinkään miellyttävän kulkureitin. Jyrkän rinteen viidakossa kiemurteleva polku hyödyntää sen pieniä hyllyjä, pajupuskia ja kulkukelpoisimpia kivikoita nerokkaasti, tehden reitistä lähes terveellisen. Kuiva keli mahdollisti kulkemisen, mutta uudelleen kyseiselle polulle ei tekisi mieli lähteä. Polku kääntyi lopulta ylös Snavvavaggeen, loggasimme sen suulta löytyvän geokätkön ja etsimme sopivan leiripaikan seuraavan päivän huiputusta varten.

Pilvistyvän kelin ja sateen ollessa luvassa illaksi, lähdimme lauantaina kohti Låddebakten huippua, tavoitteena päästä näkyvyyden salliessa valokuvaamaan Rapaseletiä sieltä käsin. Keli suosi ja pääsimme huipulle asti hienossa valokuvaussäässä, pilvien roikkuessa korkeammilla huipuilla vain hieman yläpuolella. Paluumatkalla pilvi sitten saapui ja näkyvyys hävisi. GPS:llä suunnistaen etsiydyimme nousureitiltä talteen merkitylle purolle lounastamaan ennen loppumatkaa alas.

Snavvavaggesta oli tarjolla poispäin kolme mahdollista reittiä: toissapäiväinen polku, tällä kertaa märkänä, laskeutuminen alas Rapadaleniin, jossa hyttysmäärä todennäköisesti ylittäisi perjantain tunturiylängön pajupusikot, tai Bielatjåhkkån huiputus ja reitin etsiminen lumilaikkujen välistä järjellisen jyrkässä rakkakivikossa. Huippu oli pilvessä, mutta kamerassa oli edellisenä päivänä Låddebakten huipulta otettu valokuva nousureitin lumitilanteesta, jonka perusteella reittiä lähdettäisiin hakemaan. Laskeutumisreitin lumitilanne oli arvoitus, mutta kartan mukaan mahdollisen reitin ollessa melko leveä ja harjanteella, oli perusteltua olettaa, että läpi melko todennäköisesti päästäisiin. Lähdimme siis kiipeämään kohti pilveä puronuoman viereistä, rinteen loivinta rakkaa pitkin. Päästyämme loivempaan maastoon teimme lounaan ja jatkoimme kiipeämistä pilven peittämään päähuipun ja pikkuhuipun väliseen satulaan, josta kaartamalla pitäisi löytyä suhteellisen lyhyt lumen ylitys, joka mahdollistaisi helpon reitin tasaista rakkakivikkoa pitkin pois labyrintista ja kohti lumetonta huippua. Reittiä ei kuitenkaan näkyvyyden jäädessä pariinkymmeneen metriin löytynyt, vaan oletetussa ylityksen suunnassa näkyi vain kontrastitonta lumen ja pilven muodostamaa arvoitusta ja huipun suunta oli estetty jyrkällä lumipenkereellä. Pilven hetkeksi väistyessä erottui loiva rakkakivikon hahmo rinteen päällä, mutta oman kivikkomme muodon varma tunnistus jäi tekemättä, joten lähdimme vielä kiertämään lähintä lumilaikkua ja sen keskellä erottuvaa hyistä lampea reitin varmistamiseksi. Kierron aikana keli hieman selkeni ja lähimpien sadan metrin muodot löytyivät valokuvasta. Ylitysreitti varmistui ja lähdin tunnustelemaan loivaa lumirinnettä nyt sen takana näkymättömissä olevalle rakkakivikolle, jolta lopulta paljastui odotettu kivisilta. Väistimme lumet ja kiipesimme huipulle, näkyvyyden taas hävitessä. Aikaa oli kulunut ja kello oli paljon, joten päätimme jatkaa suunniteltuun menosuuntaan vettä ja leiriytymiskelpoista lunta vähän matkaa etsien, tai niiden löytymättä jäädessä kiertää huippu loivassa maastossa takaisin tulosuuntaamme, mistä sopiva paikka oli merkitty talteen. Törmäsimme lumilaikkuun ja sitä alarinteen puolelta kiertämällä löytyi kaivattu vesikin. Rakkakivet kävivät lumilapioista- ja ankkureista ja vietimme yön talvitelttaillen noin puolessatoista kilometrissä heinäkuisessa tunturissa.

Aamu aukeni, tai ehkä lähinnä valkeni, edelleen vailla näkyvyyttä. Yöllä herätessä oli hetken ollut selkeämpi keli, jolloin lähimmät lumen muodot erottuivat ja oli muodostettu suunnitelma seuraavan ison laikun kiertämisestä vasemmalta. Sen jälkeen sekä lumi, että pilvet loppuivat ja pääsimme kulkemaan alas harjanteen märkää rakkaa esteettä ja kauniissa maisemissa. Laakson hyttystilanne kirkkaana mielessä söimme lounaan korkealla rinteessä ennen laskeutumista alas. Teimme pienen mutkan vilkaisemaan hylättyä Pielastugania, mutta se oli lukittu, eikä vaeltamisen historiaa päässyt valokuvaamaan. Kuurosateisessa kelissä jatkoimme Bierikjavrren rantaan. Itse rannassa näytti olevan sopivia leiripaikkoja heikosti, mutta löysimme sellaisen hieman ylempää rinteestä. Hyttyset löysivät meidät.

Tiistaiaamuna oli kuurosateita, eli taivaalta tuli vettä vaihtelevasti tihkuna tai antaumuksella. Kenkien Gore-Texien hajottua jo vuosia sitten, niiden kosteusaste puolestaan ei vaihdellut vaan eteni varsin tasaisesti, kunnes sukista sai puristaa vettä pois. Päivän ylityksiin ei siis tarvinnut crocs-kopioita vaan kahlaukset oli sama suorittaa sukat jalassa, kun ne kuitenkin kahlauksen jälkeen kuivaksi väännettynä olivat vähemmän kosteat, kuin ennen kahlausta. Kelistä huolimatta uimaan teki mieli ja kävimme peseytymässä pienessä lammessa tuulessa ja tihkusateessa. Vähän viileähän siinä tuli, mutta olo parani merkittävästi. Kun sadekin taukosi iltaa kohden ja seuraavalle päivälle oli luvassa kuivempaa säätä, annoin unelman kuivista kengistä elää ja tyhjensin enimmät vedet vääntämällä sukat kuiviksi, kävelemällä hetken ja toistamalla, kunnes sukista ei enää vääntämällä juuri irronnut vettä. Sarek oli nyt jäämässä taakse ja ainoana kulkureittinä Stora Sjöfalletiin tällä suunnalla toimiva silta oli kerännyt lähistölleen useamman teltan. Ylitimme sillan ja lähdimme arpomaan omaa yöpaikkaamme ylempää tunturin rinteestä. Hieno ja tuulinen paikka löytyikin, mutta tuulesta huolimatta hyttyset pysyivät seurana.

Kun yksi päälle 1700 korkea huippu oli vielä tarjolla ja rinteelläkin jo sopivasti oltiin, lähdimme keskiviikkona rinkat selässä huiputtamaan Skanatjåhkkåa. Alarinteillä ei lunta haitaksi asti ollut, mutta ylempänä odotti tunturin laakea laki, joka oli lähes kauttaaltaan upottavaa lumisosetta, joka kätki alleen valtavia lohkareita ja toki niiden välisiä koloja. Hitaasti sondaamalla edeten turvallinen reitti löytyi ja pääsimme huipulle katselemaan maisemien sijaan hyisen kylmää pilveä, joka saapui juuri sopivasti peittämään maisemat ja näkyvyyden maastoon, josta tarvitsisi löytää reitti alas tunturin pohjoispuolelle. Lähtiessämme laskeutumaan alaspäin reittiä, jolla vaihtelivat poikkisuuntaiset lumilaikut ja miehen korkuiset lohkareet, hellitti pilvi hieman ja maisemat alas olivat ehkä hieman ajoittaiset, mutta huikean kauniit myöhäisillan valon leikkiessä pilvillä ja tuntureilla. Laskeutuessamme huomasimme pilven reunan laskeutuvan lähes samaa tahtia, kirittäen meitä uhkaamalla viedä näkyvyyden, jos korkeusmetrejä ei jatkuvasti katoa. Auringon hävitessä tuntureiden taakse löysimme turvelaikun keskellä loputonta rakkakivikkoa ja pienen muurausprojektin jälkeen, jossa esiin pistävät kivet vaihdettiin tasaisempiin, oli meillä yksi vaelluksen tasaisimmista telttapohjista.

Torstaille suunnittelimme aluksi kulkevamme Tjårokin huipun kautta Alep Skalariehppelle ja katsovamme kellosta, lähdemmekö kiertämään sen länsipuolelta alas vai palaammeko nousureittiä. Lumi kuitenkin sulki reitin Tjårokille, eikä ylitys enää innostanut, joten suuntasimme suoraan Alep Skalariehppelle ja huippulounaan jälkeen länsireittiä alas. Calazon kartan mukaan oli tarjolla, Skanatjåkkån rakkakivikosta laskeutumisen jälkeen, lähinnä helppokulkuista tunturipaljakkaa. Kyseinen kartta toki on sekä tarkempi mittakaavaltaan, että ylipäätään sisältää tietoa rakkakivikoista, verrattuna Ruotsin viralliseen fjällkartaniin. Sen mukana olosta on oltu vaelluksen aikana lukuisia kertoja onnellisia. Paljakan totuus kuitenkin yllätti ja se oli Skanatjåkkån pohjoispuolella vaihtelevasti rakkaa, rakkaa, jonka väleistä pilkotti riittävästi turvetta ja tavanomaista paljakan kasvillisuutta kävelyyn, muttei telttapaikaksi ja valtavaa lohkareikkoa, jonka väleissä oli jompaa kumpaa edellisistä. Helpolta kartalla näyttänyt päivämatka Nuortap Atjekin pohjoispuolelle venyikin ihan tavanomaisiin mittoihin ja leiriytyessä teki kovasti illallista mieli. Ilta oli taas kaunis ja vaikka auringonlasku jäikin piiloon Stuor Atjekin taakse, värjäsi laskeva aurinko laakson eteläpuolen rinteet hehkuvan punaisiksi.

Viimeisen täyden vaelluspäivän ohjelmassa oli Halljin huiputus. Maasto oli poikkeuksellisen helppoa ja paljakalla löytyi rakkakivikon seasta enimmäkseen pitkiä raitoja ihan oikeaa paljakkaa kuljettavaksi. Kävimme matkalla vilkaisemassa myös Nuortap Atjekin rannassa sijaitsevaa porokämppää, joka yllättäin oli lukitsematta. Kämpän orrelta löytyi ruotsinkielinen raamattu ja paperi, johon jokunen kulkija oli tehnyt merkintänsä, jotka kertoivat vaikeuksista ylittää viereistä jokea ja kämpässä vietetyistä öistä. Olipa joku rohkea uskaltanut tehdä tulet rikkinäiseen kamiinaankin. Jatkoimme joelle ja kahlasimme yli kosken alaosasta, missä joki laskee pienempään järveen. Housut jalassa ei ollut asiaa, mutta teknisesti kahlaus oli helppo. Sopiva leiripaikka löytyi pohjoisrinteeltä Sliehkkojavrren yläpuolelta ja saimme taas katsella laskevaa aurinkoa.

Lauantaina oli lähtöpäivä ja edessä siirtymä autolle. Kuljimme Sliehkokin huipun kautta alas Suorvan padolle, missä auto oli odottamassa. Olimme koko reissun seuranneet hillan kukintaa ja marjojen kypsymistä ja viimeisillä rinnesoilla odottivat raakileiden joukossa ensimmäiset satunnaiset kypsät marjat, joita lopulta riitti ehkä parisenkymmentä kummallekin vaeltajalle. Rinteen alla kasvava metsä oli ensimmäinen kahteen viikkoon ja sen läpi kuljettuamme loppumatka olikin sepeli- ja asfalttipohjaa. Yleisölle avoin jalankulkuportti löytyy seuraamalla padon päällä kulkevan tien sijaan tunturikarttaankin merkittyä, alempana kulkevaa huoltotietä. Kävimme suihkussa Vietaksessa Stora Sjöfalletin leirintäalueella ja paluu sivistyksen pariin alkoi.

Ilmeisesti myöhässä oleva kesä on aiheuttanut alueelle hieman tavanomaista haastavammat olosuhteet ja lunta on ollut vähintään riittävästi. Kahlaukset ovat silti pysyneet melko maltillisina, luultavasti pienehkön sademäärän ansiosta. Suomalaisille kulkijoille melko tuntemattomat vaellussauvat ovat alueella kuitenkin välttämättömät, koska ylityksiä on paljon, ne ovat kotimaisiin verrattuna haastavia ja puiden puuttuessa sauvaa ei voi rannassa askarrella.

Hyttysiä vähänkään alempana riittää ja ne osaavat asiansa. Off Activen ikaridiini näyttäisi näin kenttätestin valossa toimivan ehkä jopa hieman perinteistä DEETiä paremmin, eikä haise yhtä vahvasti. Etelässä monesti hyttyset liki kokonaan poistava Thermacell vähentää niitä reilusti ja vie jäljelle jääneiltä enimmäkseen kyvyn löytää maalinsa. Hyttysenpitäviä vaatteita, hyttyshattua ja riittävästi myrkkyjä voikin suositella alueelle suuntaaville.

Viestivälineeksi tälle reissulle päätyi Kiven Alla -verkkokaupasta ostamani Garmin inReach, jolla saa lähetettyä tekstiviestin mittaisia terveisiä Iridiumin satelliittiverkossa kaikkialta. Tämänkin reissun reaaliaikaiset kuulumiset löytyivät sen ansiosta Twitteristä, jota ajattelin jatkossakin käyttää meneillään olevan vaelluksen “uutisina”, blogin keskittyessä perusteellisempaan tarinankerrontaan.

Virheiden kasautuessa voi lähteä henki

YLE uutisoi Lapissa UKK-puistossa menehtyneestä miehestä ja tämän pahoin kylmettyneestä retkikaverista. Heitä luonnehditaan artikkelissa kokeneiksi vaeltajiksi.

Tässä on mennyt moni asia yhtäaikaisesti pieleen, lehtitietojen perusteella:

1) Kyvyttömyys hätämajoittua paikoilleen. Vaikka olisi tarkoitus tukeutua tupiin, pitää aina olla mahdollisuus myös selvitä vallitsevissa olosuhteissa paikoilleen majoittuen.

2) Suunnistusvirhe, ilmiselvästi. Ennen nykytekniikkaa ei toki ollut mahdollista luotettavasti suunnistaa näkyvyyden kadotessa, mutta GPS:llä sekin onnistuu ja siihen pitäisi olla valmius. Ja tämän syystä tai toisesta epäonnistuessa palataan tuohon yllä olevaan kohtaan.

3) Varmentamattomat viestiyhteydet. Nopeasti tappavissa olosuhteissa on ensiarvoisen tärkeää, että viestiyhteydet eivät ole yhden kortin varassa. Kahden hengen seurue, jolla on riittävät taidot ja välineet suunnistaa ilman näkyvyyttä, voi käyttää toisena järjestelmänä kännykkää, jos pääsy paikalle, missä on kenttää, on kohtalaisen varmaa. Toisen järjestelmän pitää olla kännykkäverkosta riippumaton, kuten alueella toimiva satelliittipuhelin tai PLB-hätälähetin. Molempi parempi.

4) Virheellinen sijainnin viestintä tai hätäsanoman jälkeen ilmoitetusta sijainnista lähteminen. Lehtitietojen perusteella ei ole selvää, kummasta on kysymys, mutta etsijät eivät löytäneet miehiä heidän ilmoittamistaan koordinaateista.

Minkä tahansa edellisistä toteutumatta jättäminen olisi riittänyt turman välttämiseen. Retkeillään me muut turvallisesti. Myös kokeneet vaeltajat.

Projekti etenee

Seitsemän veljeksen reitin Hyvinkään osuuden jälkeen olen jatkanut projektia molempiin suuntiin, sopivien tilaisuuksien sattuessa. Nurmijärvellä tuli kuljettua päiväretkeilyn merkeissä Rajamäen läpi Uudenkyläntielle asti. Pohjoispuolella puolestaan seurasin Usmin retkeilyreittejä luoteeseen, mistä pääseekin lyhyellä pyrähdyksellä rauhallista tietä pitkin Ilvesreitistölle Paalijärven kohdalla. Pari erillistä lyhyttä vaellusta eri reissukavereiden kanssa toikin sitten löydetyn reitin Räyskälän lentokentälle asti, missä reitti haarautuu kohti Hämeenlinnaa ja toisaalla Tammelaa.

Usmin ulkoilualueelta löytyvät Iso-Kypärän ja reitille lähes osuvan Kiiskilammen laavut ovat molemmat asiallisen oloisia. Paalijärven uimarannan kota puolestaan on parhaat päivänsä nähnyt. Sateensuojasta se toimii, jollei tuuli puhalla täysin toivottomasta suunnasta, mutta edes ehjiä penkkejä ei löydy nukkumiseen riittävää pituutta. Reittimerkit ovat Usmin puolella asialliset, kuten Ilvesreitistön merkintäkin taas Paalijärveltä alkaen, kun taas maasto Paalijärven ja Lopen välillä on vesihuollollisesti haastavaa, mikä kannattaa ottaa huomioon kyseistä etappia kulkiessa. Lopelta löytyi sattumalta otsalampun valossa nuotiopaikka, joka ainakin pimeässä tarkastellen vaikutti soveltuvan yöpymiseen oman majoitteen kanssa, tai ainakin hyvin maastoon sulautuvan sellaisen. Päivänvalo saattaa toki tarjota yllätyksensä, kuten se saattaa myös paljastaa puuvajan sijainnin, joka nyt jäi pikaisella ohikulkumatkalla löytymättä.

Huhtalan kota oli perinteinen kotalaavuratkaisu, missä seinustojen hartialevyiset penkit soveltuvat nukkumiseen. Varmaa vesipaikkaa ei lähistöltä löydy, mutta ainakin näin sateiseen vuodenaikaan itäpuolella kodalle lähtevän polun ja oikopolun risteyksessä kulkevassa, kodan mäeltä laskevassa purossa oli kova virtaama ja kirkasta, joskin hieman rautapitoisen makuista vettä. Kuivempaan aikaan kannattanee kantaa vettä Lopelta asti, kuten mekin ilman ennakkotietoa teimme, mutta muutoin puhdistuskaluston luulisi ratkaisevan vesihuollon. Lähistöllä oleva, kartoista löytyvä Rajalan laavu on puolestaan tuvan pihassa ja paikalta löytyy tieto, että tupa pihapiireineen on nykyään paikallisen latuyhdistyksen yksityiskäytössä.

Huhtalan jälkeen reittimerkintöjen taso myös muuttuu vaihtelevaksi. Osin merkintöjä ovat tuhonneet metsätyöt ja joiltain pätkiltä ne vain on jätetty tekemättä, luottaen lähinnä siihen, että Poronpolun merkintöjä seuraamalla löytää perille. Kyseinen ”polku” on kuitenkin kokoelma eri pituisia reittejä, jotka risteilevät maastossa siinä määrin moninaisin tavoin, että Ilvesreitin seuraaminen niitä pitkin ei yksinään ole täysin triviaalia. Reitti on myös tällä pätkällä osin merkitty maastoon eri kohtiin, kuin Hämeen virkistysalueyhdistyksen omassa nettipalvelussa. Erityisesti pimeällä liikkuessa helpottavat nyt keräämäni GPX:t reitin seuraamista oleellisesti. Reittimerkintöjen taso jatkuu vaihtelevana Pilkuttimen erinomaisen hienolle laavulle asti, minkä jälkeen reitin seuraaminen on taas poikkeuksetta varsin selkeää. Räyskälän lentokentän nurkalta Melkuttimelle päin lähtiessä reitti on peräti merkitty Ilvesreitistön parhaalla merkkimateriaalilla, eli heijastinlevyillä. Näitä voisi toivoa ilmestyvän tulevaisuudessa myös Huhtalan ja Pilkuttimen väliselle osuudelle, jonka seuraamista voi nykyisellään pitää ilman suunnistustaitoa, joka perinteisin keinoin tai nykytekniikalla, mahdottomana.

Reitti ja pisteet kartalla

GPX-tiedostot reitistä ja pisteistä

Hyvinkään Seitsemän veljestä

Aloitin lähiretkeilyprojektin. Seitsemän veljeksen vaellusreitti on teoriassa Helsingin, Vantaan, Tuusulan, Nurmijärven ja Hyvinkään alueilla kulkeva yhtenäinen vaellusreitti, joka kulkee Aleksis Kiveen ja Seitsemään veljekseen liittyvien kohteiden kautta. Käytäntö avautunee projektin kuluessa. Reitti tulee hyvin lähelle Hämeen Ilvesreitistöä, jota pitkin puolestaan pääsisi kulkemaan aina Hämeenlinnaan tai Tammelaan asti. Tavoitteenani on varmistaa reitin kulkukelpoisuus, tarvittaessa sopivat yhdysreitit etsien, sekä kerätä siitä paikkatieto muidenkin käytettäväksi. Pyrin kirjoittamaan sekä projektin tiimoilta tekemistäni retkistä, että käyttämästäni tekniikasta.

Matka alkoi lauantaiaamuna reitin pohjoispäästä, Hyvinkään Sveitsistä, minne jätin autoni. Parkkipaikka on valtava, joten koko reitin kävelemään saapuville tämä voittanee kirkkaasti Helsingin keskusta-alueen auton pysäköinnissä. Reitti kulkee kolmostien alitukselle asti ”Kunnon reittiä”, jonka punaiset teippimerkit ovat välttävässä kunnossa. Alueella risteilee erilaisia ulkoilureittejä, joista oikean löytäminen ei pelkästään reittimerkintöjä seuraamalla ole täysin ilmeistä. Varsinkaan tähän suuntaan, vaikka jokunen suuntamerkki risteyksissä osoittaisi kyllä oikean reitin päinvastaiseen kulkusuuntaan, mikäli tietää Seitsemän veljeksen kulkevan juuri Kunnon reitin linjausta tällä pätkällä, jolla sen omat merkinnät uupuvat. Kolmostien alituksen jälkeen alkavatkin erinomainen viitoitus, sekä siniset maalimerkit ja -tolpat, joista saa nauttia koko matkan Nurmijärven rajalle asti. Joissain risteyksissä johtuu ajoittain tosin hieman etsimään reittiä, kun reittimerkki on sijoitettu vähemmän hyödyllisesti keskelle risteystä ja seuraavalle on kulkusuunnassa vähäistä enemmän matkaa.

Kahvia Kaksoislammilla

Risukeitin

Hyvinkään puolella on tarjolla yksi erinomainen laavupaikka, Kaksoislammilla. Usmin alue on suosittu ja paikalla on viikonloppuisin syytä varautua retkeilyn saavan sosiaalisen ulottuvuuden. Itse paistoin täällä makkarat ja jatkoin matkaani Urolammille, jonka rantaan pystytin oman laavuni. Myös Urolammin ranta on kaunis ja sopivan tasainen, jotta omaa laavukangastaan kantava risuretkeilijä pääsee sateensuojaan tuijottamaan peltipurkissa palavaa nuotiota. Seuraavana aamuna heräsin ennen auringonnousua aamiaiselle ja lähdin päivän valjetessa kävelemään kohti Nurmijärven rajaa. Matkalle osuva Petkelsuo oli hienoinen pettymys, reitin pitkosten kulkiessa vain suon rämeosuudella, joten maisemat jäivät vähäisiksi. Viimeisillä sadoilla metreillä ennen Nurmijärven rajaa myös reittimerkinnät katosivat. Reitti löytyi lueskelemalla molempien kuntien PDF-muotoisia toislaatuisia karttoja, sekä pienellä etsiskelyllä. Kunnanrajan saavutettuani lähdin paluumatkalle oikotietä kaupungin läpi, tavoitteena olla autolla mieluiten ennen pimeää ja hakea matkan varrella jokunen geokätkö. Ensimmäisten joukossa löytyikin aivan reitin vieressä kulkevalla luontopolulla sijaitseva kätkö, jonka kuvauksessa mainittiin polun varrella olevasta laavusta. Peruskartta ei sen sijaintia tiennyt, mutta Open Streetmapin aineistoon joku oli sen ystävällisesti merkinnyt, joten paikka löytyi ongelmitta. Kyseessä oli ehkä enemmänkin keittokatos kuin laavu, seinien ollessa yläosastaan avoimet. Tämänkin sijainnin otin talteen ja se löytyy tämän artikkelin liitteenä olevista paikkatiedoista. Viimeinen pikataival toikin kestopäällystettä pitkin autolle, juuri auringon alkaessa painua mailleen siellä jossain tihkusadetta jatkuvasti niskaan tiputtaneen massiivisen pilviverhon harmauden takana.

Nykyajan maisemia
Nykyajan maisemia

Laavu...ko?
Laavu…ko?

Kuljetun reitin tallentaminen edellyttää jatkuvaa GPS:n käyttöä, joka erityisesti kännykällä tehtynä söisi valtavat määrät akkua. Omat tallennukseni tein Garminin Tactix rannekellolla, joka palvelee tarkoituksessa erinomaisesti. Käytännössä aivan riittävä tarkkuus useimpiin käyttötarkoituksiin saavutetaan myös sen UltraTrac-moodissa, jossa reittipiste tallennetaan vain minuutin välein, jolloin kellon akku kestää huimat 50 tuntia. Kellon akku on erittäin pieni ja latautuu nopeasti, joten myös tarkempaa reitin tallennusta, jota tälläkin reissulla enimmäkseen käytin, voi käyttää koko päivän ja akun lataus sen päätteeksi ei juuri virtapankin varausta rokota. Myös geokätköjen etsiminen on miellyttävää laitteella, jonka kädestä putoamista ei tarvitse murehtia. Bluetooth ikävä kyllä ei toimi tiedonsiirtoon siitä huolimatta, että puhelimen ilmoitusten näyttämiseen se laitteesta löytyy, joten kaikki paikkatietojen siirto edestakaisin kännykän kanssa tehtään USB:llä. OTG-kaapelilla kytketty kello näkyy puhelimelle massamuistina ja GPX-muotoiset kätködatat voi pudottaa sellaisenaan niille varattuun hakemistoon, kuten muillakin Garminin laitteilla. Samoin kellolla kerätyt reitit ja pisteet löytyvät GPX muodossa samasta hakemistosta.

Matkan varrella odotin törmääväni Kiveen ja Veljeksiin liittyviin paikkoihin infotauluineen, mutta nämä loistivat ainakin Hyvinkään osuudella poissaolollaan.

Reitti kartalla

7 veljeksen reitti Hyvinkäällä (GPX)

7 veljeksen reitin POIt (GPX)

Paluu tavanomaiseen

Edellisen päivän power trailin ravaaminen tuntui aamulla odotetusti jaloissa…ehkä päässäkin? Valikoiduksi tuli siis reitti Ruuhijärven hienoissa maisemissa pistäytyen, vain jokusen kätkön kautta. Ajatuksena oli, että kävelyinnon riittäessä autolle asti, mutta jos vaikka kiven alta ilmestyy kastemato, voi kalaankin jäädä. Aamulla nukutti pitkään ja iltapäivä meni leppoista tahtia, oleelliseen eli elämästä nauttimiseen keskittyen. Kuten yleensä, iltaa kohti jalat pikkuhiljaa vetristyivät ja koneeseen tuli vauhtia, joka lopulta kantoi auringonlaskun aikaan autolle asti.

Edellisestä yksin tehdystä useampipäiväisestä alkoikin olla jo hetki aikaa. Kun ei ole seuraa, kääntyy ajatus kohti omaa toimintaa, sitä kehittäen ja jalostaen. Uusia ajatuksia tuli niin varusteisiin, toimintatapoihin kuin projekteihinkin liittyen. Ja jotain isompaa pitäisi ehkä saada taas aikaan…

Power trail

Kävelin tänään Holma-Saarijärvelle asti ja hain kuudettakymmenettä keskenään samanlaisia kätköjä. Onko kätköilyssä ylipäätään järkeä? No ei. Mutta oliko power trail edes kivaa? En oikein tiedä. Oliko hapokasta? Todellakin. Tuleeko ikävä sitä noin kolmannesta trailista, jonka tekijä on ilmeisesti keräämässä pois ja arkistoimassa ilman, että ehdin sitä hakea? Ei hetkeäkään. Onko rommitee edelleen hyvää? On.

Kuulin purkilla tapaamaltani pohjanmaalaiskätköilijältä polun ilmeisestä tulevasta arkistoinnista, johtuen suurten kävijämäärien aiheuttamasta maaston kulumisesta. Kätköt tosiaan löytyivät helposti muodostuneiden geopolkujen perusteella, mutta välillä Bodom-Haukkalampi ne olivat lähes poikkeuksetta aivan Metsähallituksen tekemän hiekkatien varressa paikoissa, missä ei ole mitään erityistä nähtävää. Myös koordinaatit olivat tarkkoja, mikä osaltaan vähentää kulumista. Jos oletetaan, että power traileja ylipäätään on syytä olla, oli tämä pätkä ehkä suunnilleen niin hyvin toteutettu,  kuin inhimillisesti mahdollista.

Huomenna paluumatkalle…ehkä hieman järjellisempien kätköjen kautta.

image

Sateinen ilta Nuuksiossa

Kätköilyssä tuli vastaan hienoisia haasteita, kun multikätkön Look at the Narrow Lake laskentakaavan muuttujista yksi oli ilmeisesti hieman elänyt. Muiden suhteen ratkaisu kuitenkin tuotti n. 160m pitkän suoran viivan, jolla kätkön täytyisi olla. Kun piilotustavastakin oli vahva epäilys, lähdin koluamaan paikkoja ja varsinaisena työvoittona purkki osuikin silmään noin samoihin aikoihin, kun taivaalta alkoi tulla vettä.

Illan mittaan kostunut vaatetus edellytti mielialaa korjaavia toimia, joten illan hämärtyessä leiriydyin kelvolliselle uimapaikalle Häkläjärven rantaan. Sadeviitan alla nukkuminen ei houkuttanut tippaakaan, vaan suojana elementeiltä sai toimia Vihen laavukangas. Rankisen jäädessä pelkäksi maavaatteeksi, ovat sisätilat ruhtinaalliset puuhasteluun. Pari kourallista kuivia kuusen alaoksia mukaan ja savusilmä pääsi lohduttautumaan tulisella nuudelikeitolla, oliiviöljyssä paistetulla halloumilla ja rommiteellä. Kun vielä sai katsella elävää tulta, kääntyi olo pian varsin loistavaksi sateen ropistessa laavun kattoon.

image

Geokätköilyä Luukissa

Reissuja on tullut tehtyä viime aikoina paljonkin, mutta seuran kanssa, eikä niistä siten ole ehtinyt juuri kirjoitella. Nyt tulin lähteneeksi yksinäni geokätköilemään Luukin ulkoilualueelle Nuuksion kupeessa. Tälle puolen Nuuksiota automatkaakin kertyi vain vajaat 20km, joten lienen syyllistynyt lähiretkeilyyn.

Olen aiemmin tehnyt yhden kätköilykiertueen samoille nurkille, mutta uusia kätköjä oli kuitenkin haettavaksi. Erityisen miellyttävä löytö oli Onnentupa, joka edellytti kahden muun hienon metsäkätkön hakemista samoista maastoista, itse kätkö”rasian” ollessa poikkeuksellisen kookas.

Ensimmäisen yön vietin sadeviitta laavukankaana kuusen juurella, vaikka suurempikin laavukangas rankisella olikin mukana.

image

Teijon tuore kansallispuisto

Viime aikoina on sentään tullut retkeiltyä ahkerammin, kuin olen tänne kirjoitellut. Tahti on kuitenkin ollut heikompi kuin aikoinaan ja määrän merkittävä lisääminen onkin aktiivisena tavoitteena. Anulla, joka aikanaan tutustutti minut Vaiskan retkikuntatoimintaan ja sitä kautta Arktiseen klubiin, on tilanne ollut pienten lasten johdosta vielä oleellisesti heikompi. Niinpä syntyi ajatus lähteä laavuretkelle jonnekin ja logistiikan osuessa kätevästi, kohteeksi valikoitui vastikään kansallispuistoksi muuttunut Teijon retkeilyalue.

Saavuin paikalle yötä vasten sunnuntai-iltana, unirytmeissämme kun on valtava ero. Anu vapautui koululta Salossa 10.30, samoihin aikoihin kun itse kömmin ulos makuupussista Roosinniemen kiintolaavulla. Herääminen rankisen hyttysverkon takana avautuvaan järvimaisemaan oli jälleen erinomainen muistutus siitä, miksei kotona kannata nukkua. Matildajärven parkkipaikalle palatessani minua tervehti aina iloisen Anun lisäksi paketistaan nesteitä valuva lohenpyrstö ja kun sekä aamupala että aamukahvi olivat jääneet väliin, vaati tilanne paluuta Roosinniemen loistavien grillausrakenteiden äärelle. Lohi, tuorejuustolla täytetyt herkkusienet ja suklaa tekivät kauppansa ja lupasimme uskotella itsellemme kävelevämme ahkerasti.

Ravintopuolen ja kahvin tultua hoidetuksi lähdimme kiertämään Teerijärveä aikomuksena majoittua Endalin laavulle. Soinen ranta kuitenkin teki puhtaan veden saamisen haastavaksi ja päätin lähteä hakemaan vettä muutaman sataa metriä länteen olevalta kallioniemeltä, joka oli kartan mukaan ylitsepäsemättömän suon takana. Odotusten mukaisesti ylitsepääsemätön suo edellytti muutaman suonsilmäkkeen väistämistä, mutta vaelluskengän varren riittävyyttä ei juurikaan mittailtu. Odotusten vastaisesti pieneltä niemeltä löytyi mitä mainioin leiripaikka, joten lyhyen puhelun jälkeen kiintolaavusta päätettiin luopua.

Ilta-auringon paistaessa rannalle hernekeitto, grillattu halloumi, tuorejuustoon dipatut nachot ja mahdollisesti tilkka viskiäkin tekivät kauppansa. Uni korjasi aamuvirkun matkaseuran ja kaivoin kännykän esiin blogikirjoitusta varten.

image