Lava
Geddy Lee
Alex Lifeson
Neil Peart
Neljännen länsinaapuriin kohdistuneen keikkamatkan kohteena oli legendaarisen kanadalaisen progressiivisen rockin voimatrio Rushin ensimmäinen Ruotsin keikka sitten vuoden 1979. Kymmeniä miljoonia levyjä myynyt ja hyvin epätieteellisesti maailman suurimmaksi nörttibändiksi valittu yhtye ei luonnollisesti ole koskaan käynyt Suomessa, ja edellisestä Euroopan kiertueestakin oli ehtinyt vierähtää peräti kaksitoista vuotta.
Kiertueen melkein ehti jo vaarantaa herra Zivojinovichin uudenvuodenjuhlat, joihin liittyi fyysinen lähikontakti poliisien kanssa, ja joiden jälkipuinnin piti jatkua oikeudessa alunperin jo keväällä kiertueen alkamisen aikoihin. Käsittelypäivää kuitenkin siirreltiin vähän kerrallaan aina lokakuulle asti, joten kiertue ehdittiin saada kokonaan pois alta ennen sitä.
Cheapass-matkustamisesta saatiin toistaiseksi tarpeeksi edellisellä matkalla, joten tällä kertaa ei kustannuksissa turhia säästelty. Yhteensä kahdentoista hengen joukkue matkusti laivalla ja lentokoneella, tämä tarina kertoo neljän laivamatkalaisen reissusta. Kerrankin mikään ei mennyt pieleen eikä odottamattomia ongelmia esiintynyt.
Tarinamme alkaa tiistaina 28.9.2004, kun neljä työviikkonsa uhrannutta sankaria kohtasi toisensa Helsingin Olympiaterminaalissa hieman ennen neljää iltapäivällä. Matkustuslaivana toimi Silja Serenade. Toisin kuin edellisellä reissulla, tällä kertaa homma sujui alusta asti sujuvasti, terminaalissa ei tarvinnut jonottaa eikä odotella, ei kysytty henkilöllisyystodistuksia, ja hyttikin oli oikein miellyttävä Promenade-hytti näköalalla Joe's Placen viinakaappiin.
Laivan sisätilat palauttivat elävästi mieleen vuosien takaisen Babylon 5 -porukalla tasan samalla laivalla toteutetun risteilyn fork() failed -huonoiluineen. Tällä kertaa laivalla olleet matkustajat pystyi selvästi jakamaan kolmeen ryhmään: eläkeläiset, aasialaiset turistit ja Rush-matkalaiset. Tietysti on ymmärrettävää, että keskellä työviikkoa ei kovin paljon ns. tavallista matkustajaa ole, mutta silti keikkamatkalaisten suurin määrä pääsi yllättämään. Iltaa vietettiin takuuvarman elämättömästi hytissä kannettavan elektroniikan äärellä ensin ihastellen Rushin DVD:itä ja karvaisten miesten tyylin kehittymistä 70-luvun puolimatkasta 2000-luvulle, ja myöhemmin kuunnellen suomalaisen tyttöbändi Indican ensilevyä.
Illemmalla sitten jopa yökerhossa kuultiin Rushin kappale Limelight. Myöhemmin kuului juttua, että samaan aikaan Viking Linen laivalla oli yökerho käytännössä valloitettu Rushille (tähän saatiin jälkikäteen vielä tarkennus, että tila oli varattu pariksi tunniksi ELMUn Rush-matkalaisille).
Kerrankin riittävien ja oikein hyvien yöunien jälkeen herättiin hyvissä ajoin ennen Tukholmaan saapumista. Laivalta poistumisenkin jälkeen terminaalissa ja hotellilla pyöri hyvin paljon Rush-matkalaiseksi tunnistettavia ihmisiä, joista osa oli ehtinyt jo aamukymmeneltä ottaa kiitettävästi pohjia illan koitosta varten. Hotelliksi oli valittu kätevästi suoraan Siljan terminaalin vieressä oleva Ariadne, jonka ulkoseinusta oli käynyt edellisellä keikkamatkalla hyvin tutuksi. Tavarat jätettiin hotellin tavarasäilytykseen kaupunkikierroksen ajaksi, huoneisiin ei kuitenkaan päästäisi muutamaan tuntiin.
Ensimmäinen etappi oli tunnelibaanalla kohti Globenia lippuja noutamaan. Östermalmiin todettiin olevan mahdoton suhtautua Kummelin sketsien jälkeen. Metron matkustajakanta huomattiin hyvin suomenkieliseksi, vähän kuten Globenin lippuputiikin jonokin, ja Globenin nurkilla roikkunut väestö tuntui myös olevan valtaosin suomalaista. Joku kertoi jopa käyneensä Lontoossa paria viikkoa aiemmin keikkaa katsomassa. Kaikki netin kautta puoli vuotta aiemmin ostetut 12 lippua saatiin kerrankin täysin sujuvasti, ja paikat juuri sieltä mistä pitikin.
Seuraavaksi oli vuorossa matkan suurin vastoinkäyminen. Globenin asemalla metro seisoi jonkin vian vuoksi. Tämäkään vastoinkäyminen ei paljon tuntunut, sillä korvaava juna tuli paikalle muutamassa minuutissa. Niinpä suoritettiin siirtymä kohti keskustaa, ja Sergelin torin nurkalla olleessa leipomokahviossa aamupalaa nautittaessa kohdattiin lentokonematkustajien edustajat (Turusta ei päässyt eroon Ruotsissakaan), joille uskottiin pääsylipuista kahdeksan.
Koska hyvää aikaa oli, päätettiin tehdä pieni kauppakierros. Kierroksen alku oli tosin hieman epäonninen, maan alla kävellen eksyttiin parin korttelin päähän Sergelistä, ja hapuileva kävely takaisin aiheuttikin yllättävän pitkän kiertolenkin. Koska Tukholman reissuilla perinteiseksi matkakohteeksi muodostunut Progress Records on lopettanut Gamla Stanin putiikkinsa suoritettiin ainoa levykauppavisiitti Sergelin torin nurkilla olleeseen kovin freerecordshopmaiseen liikkeeseen. Hyllystä löytyikin kohtuullisen hyvä valikoima sopivaa musiikkia, jopa Turisasta ja muita suomalaisen metallin lähettiläitä, mutta Rush-hylly oli jo ehditty putsata varsin perusteellisesti. Hintataso koettiin tarjouksia ja muutamia muita poikkeuksia lukuunottamatta myös kovin freerecordshopmaiseksi (lue: 30% hyviä levykauppoja kalliimmaksi), joten ainoana ostoksena mukaan jäi brittineoprogepumppu IQ:n viimeisin levy.
Nälkä alkoi kurnia sen verran, että seuraavan ongelman muodosti sopivan ruokapaikan valinta. Pitkällisen pohdiskelun ja yleisen päättämättömyyden jälkeen päädyttiin siihen helpoimpaan ja halvimpaan ratkaisuun, ja istahdettiin läheiseen kebab-paikkaan. Aterioinnin jälkeen kellokin alkoi olla riittävästi takaisin hotellille suuntaamista varten. Koska hotellissa oli luvattu olevan myös jääkaapit otettiin mukaan vielä hieman juotavia hotellin lähellä olleesta kioskista.
Hotellissa huoneet olivat jo valmiina, ja moni muukin keikkamatkalainen oli kirjautumassa sisälle. Aulasta löytyi myös mainos hotellin ilmaisesta WLAN-yhteydestä. Suureksi iloksi huomattiin, että langaton verkko kuului myös 11. kerroksessa sijainneisiin huoneisiin. Heikosti, mutta tarpeeksi, vaikka hotellin virallisen kannan mukaan WLAN oli tuettu vain 13. kerroksesta ylöspäin. Ja eikun irkkaamaan hotellin aulasta saadulla ilmaisella intter net -käyttäjätunnuksella. Itse huoneet olivat yllättävänkin tilavat, tosin lieväksi pettymykseksi luvattu jääkaappi olikin vain hotellin (alkoholittomilla) virvokkeilla täytetty minibaarijääkaappi. Se kuitenkin riitti hyvin omillekin juomille kunhan ensin tyhjensi vanhat sisällöt pois tieltä.
Hotelli ei valitettavasti vain ollut tarpeeksi korkea, jotta sieltä olisi löytynyt huonetta 2112, joka sijaitsisi kaavan mukaan 21. kerroksessa.
Alkuun tarkistettiin luonnollisesti television tarjonta, ja todettiin ruotsalaisen vitoskanavan mielenkiintoinen politiikka mainion Buffy the Vampire Slayerin esityksien suhteen. Maanantaista perjantaihin esityksessä on iltapäivisin leikatut brittiversiot jaksoista, ja myöhään yöllä esitetään samojen jaksojen täysipitkät versiot. Ja kuinka ollakaan, illan jakso oli juurikin musikaalijakso Once More, With Feeling, joka täytenä versionaan on jopa kahdeksan minuuttia normaalia jaksoa pitempi. Iltapäivän versio oli siis harvinaisen torso, joten pystyi sujuvasti vahtaamaan muilta kanavilta samoihin aikoihin tapahtunutta Space Ship Onen ensimmäistä X-Prize -lentoa. Ilmeisesti senkin tulkittiin yhden onnistuneen testilennon jälkeen olevan jo niin kiinnostamatonta rutiinia, että BBC World ei asiaa livenä noteerannut, CNN:n sentään näyttäessä muutamaan otteeseen livekuvaa ja paikan päällä ollutta toimittajaa.
Avaruuslennon huonon uutisoinnin ihmettelyn jälkeen kello lähestyi kuutta paikallista aikaa, joten oli aika lähteä metrolla kohti Globenia ja suunnilleen koko syksyn päätapahtumaa.
Paikallisessa ilmaisjakelu-uutislehdessä oli muuten yleisöosastokirjoitus siitä, että ei kaikki manga ole pornoa. Kovin oli tutunoloista keskustelua, siis. Valitettavasti lehti hukkui jonnekin matkalla, eikä kirjoitusta saa ikuistettua.
Tunnelmaa kuvaavat keikkakuvat ovat Milanon keikalta 21.9.2004, sillä seurueen jäsenillä joko ei ollut kameraa, tai sitten vain mahdollisuutta napsia yhtä paljon yhtä hyviä kuvia. Suurin ero Tukholmaan on bändin jäsenten vaatetus. Kuvat on ottanut Enrico Salvini, ja kaikki peräti 262 kuvaa löytyy alkuperäisessä muodossaan osoitteessa http://pics.redsectorart.com/rushmilano/.
|
Lava |
|---|
|
Geddy Lee |
|
Alex Lifeson |
|
Neil Peart |
Kansaa valui sisälle Globeniin yllättävän sujuvasti ja vauhdikkaasti. Paitajono puolestaan oli hitaimpia koskaan nähtyjä, hameväki kyseli mistä materiaalista paidat ovat, ja halusivat kokeilla miltä se tuntuu kädessä... Onneksi sentään paitakojun edusta oli sekin aivan täynnä suomalaisia. Itse paitavalikoima ei ollut paras mahdollinen, mutta kyllähän sieltä kelvollinen vaihtoehto löytyi, vaikka etukäteen ajatusta lohikäärmepaidan ostamisesta vierastettiinkin. Myyntikojun retein esine oli kuitenkin kohtuulliseen 5000 kruunuun hinnoiteltu Rush-nahkatakki.
Loistavat paikat löytyivät permannolta riviltä neljä, lähes suoraan Geddy Leen koskettimien edestä. Valot himmenivät noin klo 19.45 ja introvideo pärähti käyntiin. Permannolla olivat istumapaikat käytössä noin kymmenen sekuntia videon alusta, sen jälkeen ei kukaan ainakaan kentän etuosassa enää istunut ja fiilis oli välittömästi kohdallaan. Introvideossa Jerry Stiller huonoili pappamaisesti, ja valitteli ettei Rush kuitenkaan soita Bangkokia. Tovin kuluttua sitten itse bändi tuli lavalle veivaamaan aloitusmedleytään ja halli melkein räjähti.
Lavan keskellä oli Neilin massiivinen 360 astetta kattava ja jalustallaan pyynnöstä pyörähtävä DW:n mittatilauksesta valmistama pedaaleja myöten aitoa kultaa sisältävä rumpusetti, jonka toisella puolella on akustinen ja toisella puolella sähköinen osasto, ja molemmilla sivuilla lisää kilkuttimia lehmänkelloista samplereihin. Rumpujen vasemmalla puolella olivat Alexin vahvistinkaapit, ja oikealla puolella kaksi pyörivää vaatteenkuivausrumpua sekä karkkiautomaatti, joiden edessä lavan etuosassa Geddyn koskettimet sekä niiden juuressa iki-ihana Moogin Taurus-pedaali. Vajaan kymmenen metrin korkeudessa lavan yläpuolella roikkui kookas valoja kannattava palkkiviritys, jonka päällä oli koko keikan ajan hommissa peräti kuusi miestä spotteja ohjaamassa, osa jopa ilman turvavaljaita. Kaiken muun takana oli kohtuullisen kookas videoseinä, jota oli jatkettu kapeammilla kaistaleilla lähes koko lavan leveydelle.
Rush:Settilista oli tasan sama koko juhlakiertueen ajan:
 Subdivisions |
|---|
 Dreamline |
 Akustista rauhoittumista |
 Xanadu |
Nykyään harvemmin livenä vedetyistä 1970-luvun kappaleista kronologisessa järjestyksessä koottu avausmedley herätti heti ihmiset. Sen aloitti oikeutetusti Rushin ensimmäisen levyn ensimmäinen kappale Finding My Way, jonka alun "yeah, oh yeah!" -huutoa lukuunottamatta sikermä oli täysin instrumentaali. Kronologia jatkui suoraan yhteen Rushin suosituimmista kappaleista, The Spirit Of Radioon, ja hittiputki oli valmis alkamaan. Keikan alkupuoli painottui vahvasti 80- ja 90-luvun materiaaliin, ja sen selvästi suosituimmaksi kappaleeksi muodostui instrumenttimasturbointipainotteinen instrumentaali YYZ. Animaten kertosäkeitä oli järjestelty aavistuksen uusiksi, ja Red Barchetta soitettiin alkuperäisenä versiona 90-luvun popimman sovituksen sijasta. The Treesin loppuun Lifeson jammaili The Beatlesin I Feel Finen ja Day Tripperin riffejä. Ja tunnelma oli katossa koko ajan.
Ensimmäinen setti kesti noin tunnin ja vartin, jonka jälkeen oli vartin mittainen väliaika. Toisen, encoreineen peräti noin tunnin ja kolmen vartin mittaisen setin, aloitti hillittömän hauska That Darned Dragon -video, jonka kohokohta oli katastrofilyhytelokuva, jossa bändin jäsenten lelufiguurit ottivat yhteen kaupunkia terrorisoineen lohikäärmeen kanssa. Ja kaikki toteutettuna mahdollisimman korniin Thunderbirds-tyyliin hyvin selvästi näkyvillä langoilla.
Kakkossetin avasi yhtyeen ehkäpä tunnetuin "hitti" Tom Sawyer, joka ei saanut riehakkainta mahdollista vastaanottoa monen ollessa vielä matkalla kaljajonosta tai muista fasiliteeteista takaisin paikalleen. Sekä uusilla että vanhoilla keikkahiteillä jatkettiin, poukkoillen äärimmillään stadionrockin ja tanssibiitin välimaastossa. Between The Wheels oli setissä ensimmäistä kertaa peräti sitten vuoden 1985. Hengähdystauon tarjosi Neil Peartin legendaarisen ja pitkän rumpusoolon jälkeen pieni akustinen tuokio, jonka aikana suuri osa yleisöstäkin istahti bändin mallia noudattaen lepuuttamaan jalkojaan. Rush In Rio -liveltä tuttu akustinen Resist toimii kappaleena yllättävänkin hyvin, vaikka ei paljon tykimmän hittikavalkadin keskelle ehkä täysin istunut.
Hempeilyn jälkeen jyrättiin läpi putki 1970-luvun pakollista keikkamateriaalia. Eräänlainen progressiivisen metallin prototyyppikappale 2112 lähes 30 vuoden takaa oli varmasti suurelle osalle yleisöstä yksi koko keikan kohokohdista, vaikka seitsenosaisesta 20-minuuttisesta kappaleesta soitettiinkin vain vajaat kymmenen minuuttia kattava kolmen osan otos. La Villa Strangiatossa edellisellä kiertueella perinteeksi muodostuneen "Lerxst rant" -osion valittelut koskivat tällä kertaa sitä, miten jääkiekkokausi ei alakaan ja Mats Sundin (joka sattumoisin pelaisi NHL:ssä Rushin kotikaupungissa Torontossa) palaa Ruotsiin pelaamaan. Aijaijaijai voivoivoivoi.
Xanadun aikana Geddyn Taurus-pedaali tärisytti bassollaan suunnilleen kirjaimellisesti lahkeet lepattamaan. Sen ajaksi Alex toi myös esille kaksikaulaisen kitaransa, jonka 12-kieliselle puolellekin löytyy kappaleessa käyttöä. Working Man on perinteinen setin päättäjä, ja tällä kertaa sen viimeinen säkeistö kuultiin reggae-sovituksena jamaikalaisaksentilla laulettuna. Pienen tauon jälkeen bändi palasi vielä lavalle heittämään encoret, ensin tyhjentäen lavan kuivausrummut ja heittäen niistä löytyneet Rush-paidat yleisölle. Peräti kahden coverin sisällyttäminen encoreihin tosin on hieman kyseenalaista.
Keikka päättyi ja valot syttyivät noin klo 23, jonka jälkeen pärähti käyntiin vielä outro-video, jossa Jerry Stiller riemuitsi Bangkokin soittamisesta (vaikka se vain osana medleytä olikin) ja valmistautui nukkumaan, samalla vahvistaen teorian, että keikka piti saada ajoissa pois alta pappojen aikaisen nukkumaanmenoajan vuoksi.
Sedät jaksaa heilua, ja yli viisikymppisten miesten bändi oli todella kovassa vedossa. Geddy ja Alex ovat puhdasverisiä showmiehiä lavaesiintymisineen. Neil on rumpusettinsä keskellä ilmeetön suorittaja, jolle ei meinaa ilmettä syntyä edes vahingossa. Paitsi La Villa Strangiation Lerxst Rantin aikana alkoi selvä ilmeenmuodostus, joka jatkui By-Tor & The Snow Dogissa. Mieshän melkein hymyili! Ilmeisesti myös bändi oli siis nauttinut kiertueesta.
Suuren osan ajasta videoseinällä pyöri joko bändin arkistoista löytynyttä hauskaakin kuvamateriaalia samojen biisien soitosta jopa 70-luvulta asti, itse kappaleisiin liittynyttä video- tai efektimateriaalia, tai sitten erittäin hyvin livetilanteeksi ohjattua videokuvaa lavan tapahtumista. Roll The Bonesissa nähtiin kuuluisa luuranko-rap, One Little Victoryssa hyvin kuumien liekkipatsaiden siivittämänä lohikäärmeen toilailua, By-Tor & The Snow Dogissa itseironinen bodaus/mechatappeluvideo. Valoshow'kin oli upea, mieleenpainuvimpina kohokohtina Dreamlinen vihreät laserit ja Red Sector A:n hypnoottinen lasereilla terästetty strobottelu. Pienenä lisäviihteenä parin kappaleen aikana roudarit kävivät lavalla katsomassa kuivausrummuissa pyörivien vaatteiden tilannetta.
Pahimmilta teknisiltä ongelmilta vältyttiin. Kerran kesken kappaleen Geddyn basso vaihdettiin, ja Subdivisionsin aikana videonäytön oikean puolen kaistaleet oikuttelivat. Ja elämättömät huomasivat, että videokameroilla kuvaaminen ja siten komposiittivideon kautta kierrättäminen sai aikaan erityisesti Geddyn paidan raidoissa näkynyttä cross-colouring -sateenkaarta videoruudulle.
Settilistasta nyt voi aina kitistä. Tällä kertaa eniten natinaa herätti peräti neljän coverin esiintyminen, minkä tosin voi selittää viimeisimmällä julkaisulla, joka on pelkkiä covereita sisältävä EP. Toivelistan kärkisijoilta löytyneet puutteet olivat sitten linjalta The Big Money, Distant Early Warning ja mitä tahansa Prestolta. Koko keikan toteutuminen oli kuitenkin jo yksinään niin hienoa, että kukaan ei oikeasti viitsinyt paljon valittaa.
Keikka oli varmasti valtaosalle yleisöstä ensimmäinen Rush-livekokemus. Käytännössä seurueessa oltiin yhtä mieltä ainakin siitä, että tämä oli ehdottomasti yksi kaikkein kovimmista keikoista millä kukaan oli ollut.
Keikan jälkeen matkattiin apostolinkyydillä kohti Södermalmia, jossa suoritettiin yksi Tukholman keikkojen perinteistä, eli syötiin 200 gramman pihvillä varustetut hampurilaiset eräällä tietyllä Södermalmissa sijaitsevalla grillikioskilla. Sen jälkeen täydennettiin vielä hieman juomavarastoja 7-elevenistä ennen kuin jatkettiin taksilla takaisin hotellille. Hämmentävänä yksityiskohtana taksi vaikutti kuskiaan myöten hyvin samanlaiselta kuin edellisellä reissulla käytetty taksi, tosin valitettavasti varmuutta tälle tuskin mistään saa. Hotellilla tarkistettiin vielä edellisen reissun kohokohtiin kuulunut lämmin seinä™ ennen sisätiloihin siirtymistä.
Takaisin hotellissa oltiin hieman puolenyön jälkeen, ja oli paikallaan suorittaa puhdistautumisriitit ja muut iltatoimet. Yhden jälkeen alkoikin televisiosta Once More, With Feeling ainoana oikeana täysipitkänä versiona, mutta joillakin alkoi jo väsymys voittaa. Myöhäisinä tunteina tuli myös kirjoitettua oikeaoppinen first post Usenetin sfnet.harrastus.musiikki-keskusteluryhmään.
Liian aikaisin aamulla, jo vähän ennen yhdeksää, oli herätys hotelliaamiaiselle. Se sujui perinteiseen mättömalliin, eli leipää, pekonia ja mahdottomasti tuoremehua. Aamiaisen jälkeen oli vielä aikaa nukkua pari tuntia ennen kuin piti pakata ja luovuttaa huoneet. Positiivisena yllätyksenä laivaankin pääsi välittömästi, joten ei tarvinnut lamettua pitkin terminaalia tai Tukholmaa. Paluumatkalla laiva oli Silja Symphony, joka on huvittavasti täysin identtinen Serenaden kanssa, aina kauppojen ja baarien nimiä myöten. Lievänä tappiona hytti vallattiin niin aikaisin, että laivayhtiön tarjoamat karamellit jäivät saamatta vaikka hytti muutoin oli jo siistitty. Toisaalta myös WC:n kahva oli rikki, mutta se sentään korjattiin parin tunnin sisään huoltomiesten kutsumisesta.
Keskimäärin torstai sujui keskiketteränä laivaidlauksena, mutta keikan jäljiltä paras terä olisi joka tapauksessa ollut poissa. Iltapäivän viihteestä vastasi DVD-muodossa ajaton elokuvaklassikko, se ainoa oikea alkuperäinen 1960-luvun sarjakuvanräikeä Adam Westin ja Burt Wardin tähdittämä Batman, joka kaikessa täysin tarkoituksellisessa hölmöydessään on aina mahdottoman hauska.
Illemmalla ruokailtiin laivan ainoassa järkevältä vaikuttaneessa pihvipaikassa. Erikoisempana vaihtoehtona kokeiltiin biisonin lihasta tehtyä entrecôtea, josta vaikutelma oli kovin amerikkalainen. Liha sinänsä ei eronnut kovin paljon härästä, mutta epämääräisiä rasvakohtia riitti paljon enemmän. Tax Free -täydennysten jälkeen illanvietto jatkui hytissä Queensr˙chen klassisten levyjen kuuntelulla ja geneerisellä huonoilulla. Oman viihteensä tarjosi myös Strange Adventures in Infinite Spacen, tai tuttavallisemmin SAISin, kovin rajoittunut demoversio.
Laivareissuille kuuluu oleellisena osana baarissa soittava trubaduuri, jota pyydetään soittamaan Paranoid. Tällä kertaa onneton trubaduuri osoitti turhautumistaan sanomalla, että tietää edellisillan Rush-keikasta, mutta ei pyynnöistä huolimatta osaa soittaa yhtyeen materiaalia. Paranoidin alkusoinnut sentään irtosivat.
Aikaerosiirtymän vuoksi yö oli kaksi tuntia menomatkaa lyhyempi, joten unet jäivät pikkuisen vaatimattomammiksi kuin aiemmin matkan aikana. Maihin noustiin Helsingissä puoli kymmenen aikaan aamulla. Levykaupasta piti vielä tiedustella uuden Fates Warningin julkaisua, joka lieväksi pettymykseksi oli siirtynyt Euroopassa kahdella viikolla eteenpäin. Rush-huumassa sillä ei kuitenkaan ollut kovin suurta merkitystä.
Lopulta kaikki ehtivät kotiin aloittamaan palautumisen hyvissä ajoin ennen puoltapäivää. Ja ei kun odottamaan seuraavaa sopivaa ulkomaan konserttimatkaa.
