Tukholman verilöyly 1520 / 2024

21.01.2024 klo 3:40 pm (Elävät kuvat, Historiaa, Oma työ, Taide ja kulttuuri, Tutkimus)
Tags: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,

Blogiteksti sisältää juonipaljastuksia elokuvasta Stockholms Bloodbath (2023, ensi-ilta 2024). Kuuntele myös: ”Stockholm Bloodbath – Pohjoismaiden historian suurimmat verikekkerit”, Yle Kulttuuriykkönen (16.1.2024) https://areena.yle.fi/podcastit/1-67449206

”Det är summa summarum att mycket ont haver här alltid varit.” (Olaus Petri)

”Suuri osa tästä tapahtui todella.” Jokseenkin näin julistaa tekstitys, kun Mikael Håfströmin Stockholms Bloodbath -elokuva vaatii ensimmäisen kuolonuhrinsa. Tukholman verilöyly kieltämättä on historiallinen tapahtuma, jossa riittää elokuvallisia juonenkäänteitä. On kahden valtakunnan välinen valtataistelu, valheellisia armahduslupauksia, kostonhimoinen piispa, teloituslavalla vieriviä päitä ja roviolle heitettäviä ruumiita. Keskityn edempänä kommentoimaan hiukan sitä, miten erityisesti naishenkilöiden vaiheet sivuavat historiallisia tapahtumia ja henkilöitä.

Tukholman verilöylystä kertovaa vanhaa piirroskuvaa. https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Stockholm_Bloodbath.jpg

Historiallisessa rymistelyelokuvassa toki otetaan myös kerronnallisia vapauksia, mutta vuoden 1520 tapahtumat tarjoavat erinomaisen pohjan. Vuonna 1397 syntynyt pohjoismainen Kalmarin unioni natisee liitoksissaan, ja Tanskan kuningas Kristian II on päättänyt nujertaa Ruotsin pyrkimykset irtautua unionista. Ruotsia johtavan valtionhoitaja Sten Sturen kuoltua Tukholmaa puolustaa Kristiina Gyllenstierna, hänen leskensä, joka on ottanut johdon lastensa etujen valvojana.

Vaikeassa tilanteessa Tukholma antautuu, kun Kristian II lupaa armahdusta. Sovinnon hetki ja kruunajaisjuhla saa kuitenkin kohtalokkaan käänteen, kun piispa Gustav Trolle vaati kuninkaalta oikeutta niitä henkilöitä vastaan, jotka olivat vastustaneet häntä. Aiemmat armahduslupaukset eivät enää päteneet, koska nyt kyse olikin kirkonmiehen vastustamisesta ja väitetysti kerettiläisyydestä. Kymmenittäin maan johtavia aatelismiehiä teloitetaan ja aatelisnaisia lapsineen viedään vankeuteen Tanskaan, missä osa heistä menehtyy. Muuan Tukholman juhlista pois jäänyt ja teloituksen välttänyt Kustaa Erikinpoika (Gustav Eriksson) kuitenkin nostaa kapinalipun ja nousee ennen pitkää Ruotsin kuninkaaksi. On ihan tyylikästä, että häneen ei elokuvassa viitata (isänsä mainitaan aivan oikein teloitettavien luettelossa), koska hänen tulevaisuutensa vasta urkeni tapahtumien jälkeen.

Elokuva Stockholm Bloodbath kertoo unionin loppuvaiheen valtataistelusta, mutta pääosassa ovat ”Erikssonin” perheen tytär Anna ”Eriksson” ja mykkä kasvattisisar Freja. Heidän perheensä kuolee Kristian II:n kannattajien käsissä, ja nuoret naiset päättävät kostaa sekalaiselle soturijoukolle, johon kuuluu niin saksalaisia, tanskalaisia kuin kaukaa ulkomailtakin tulleita. Alkaa kostomatka halki taistelujen piinaaman Ruotsin, Annan sukulaisen Kristina Gyllenstiernan luo. Näin Anna ja Freja joutuvat todistamaan Tukholman verilöylyn tapahtumia, mutta maksavat samalla myös omia kalavelkojaan.

Kuva elokuvasta Margrete I (2021) ja Stockholm Nloodbath (2023/2024) - kuvat IMDb:stä.
Vasemmalla Kalmarin unionin ensimmäinen hallitsija Margareeta kuvattuna vuodesta 1402 kertovassa elokuvassa ottopoikansa Erik Pommerilaisen rinnalla. Oikealla Stockholm Bloodbathin elokuvajuliste, jossa Kuningas Kristian II taustalla, rinnallaan Gustav Trolle ja Hemming Gadh; eturivissä vasemmalta oikealle Kristina Gyllenstierna, ”Erikssonien” kasvattitytär Freja ja Anna ”Eriksson” (historiallisesti Anna Eriksdotter, Gunilla Besen ja Erik Turenpoika Bielken tytär). Kuvat IMDb, linkit blogitekstin lopussa.

Stockholm Bloodbath on ennen kaikkea rymistelyelokuva (varsin verinen ja paikoin sadistiseen vivahtava), mutta se tarjoaa monenlaisia kiinnostavia viittauksia historiallisiin yksityiskohtiin. Fokus on yhtäältä sankarittarien ja toisaalta piispojen kosto- ja sotaretkissä. Katolisen ajan piispoilla oli omat sotilaansa ja piispanlinnansa, ja he olivat tärkeitä vallan käyttäjiä. Aatelisnaisilla oli sananvaltaa ja merkitystä niin dynastioiden sisäisissä kuin ulkoisissakin valtataisteluissa. Elokuvassa taistelut käydään henkilötasolla – Freja on erinomainen jousiampuja ja ratsastaja. Myös Anna ”Eriksson” ja Kristina Gyllenstierna osoittavat kykyjä lähitaisteluun. Samoin piispa Didrik Slagheck (elokuvassa pikemmin palkkasoturi) silpoo väkeä oikealta ja vasemmalta.

Tapahtumilla on historialliset kytköksensä, vaikka päähenkilöt eivät todellisuudessa itse aivan niin alttiisti tahranneet käsiään vereen. Kristina Gyllenstierna johti Tukholman puolustusta miehensä jälkeen ja lastensa edustajana, ja hän oli vähällä itsekin päätä hengestään. Elokuvasta on siivottu pois Kristinan elossa olleet pojat, mikä on historioitsijan silmään ärsyttävää: juuri pojat, mahdolliset tulevat valta-aseman perijät, olivat tärkeä peruste Kristinalle käyttää valtaa hänen miehensä kuoltua. (Kristinasta lisätietoja Svenskt kvinnobiografiskt lexikonissa https://skbl.se/en/article/KristinaNilsdotterGyllenstierna )

Mitä tulee Anna ”Erikssoniin”, jonka mies Johan Natt och Dag kuolee Tukholman verilöylyssä, hänen ”sukunimensä” on anakronismi. 1500-luvulla ei käytetty -son-päätteisiä sukunimiä, mutta sen sijaan kyllä paljon patronyymejä -son ja –dotter. Aatelisetkaan eivät usein käyttäneet sukunimiä Tuleva ”Kustaa Vaasa” oli hänkin vain ”Kustaa Erikinpoika”, Gustav Eriksson. Anna ”Erikssonin” tulisi siis olla Anna Eriksdotter, mutta se olisi oletettavasti ollut liian mutkikasta elokuvan maailmaan. Kieltämättä asiaa on välillä vaikeaa selittää englanninkielisissä tieteellisissä artikkeleissakaan. (Sukunimien käytöstä lisää tässä blogitekstissä https://anulah.wordpress.com/2020/12/04/omaa-sukua-aina-vaan/)

Tukholman verilöylyn aikoihin eli joka tapauksessa Anna Erikintytär, Bielken sukua, jonka mies Johan Natt och Dag menehtyi Tukholman verilöylyssä. Tämä Anna ei kuitenkaan lähtenyt housuasussa yksityiselle kostoretkelle, vaan piti Kalmarin linnaa hallussaan ja johti sen puolustusta, tarjoten suojelusta kapinanjohtaja Kustaa Erikinpojalle, tulevalle kuninkaalle. (Anna Bielkestä lyhyesti esimerkiksi Svenskt kvinnobografiskt lexikonissa https://skbl.se/en/article/AnnaBielke). Anna noudatti tässä äitinsä esimerkkiä. Olihan hän Viipurin linnaa johtaneen Erik Turenpoika Bielken ja Gunilla Johanintytär Besen tytär, ja Gunilla-äiti oli pitänyt Viipurin linnaa hallussaan miehensä kuoltua – omien lastensa etujen valvojana. (Lisätietoja esimerkiksi tästä artikkelistani: https://skbl.se/en/article/GunillaJohansdotterBese) Olisi mukava nähdä historiallinen elokuva, joka hahmottaisi naisten roolin juuri dynastian perinnön jatkajina ja leskivallan käyttäjinä; nykyisissä menneisyyteen sijoittuvissa elokuvissa he usein ovat vain moderneja yksilöitä henkilökohtaisine agendoineen. Unionikuningatar Margareetasta kertova elokuva tavoitti tämän aiheen paremmin (ks. esim. tämä blogiteksti: https://anulah.wordpress.com/2022/02/06/aiti-ja-poika/).

Tukholman verilöylyn ja Kristian II:n hovin liepeillä liikkui myös historiallisia naisia, joita ei ole otettu mukaan elokuvan tarinaan. Kristian II oli tosiasiallisesti naimisissa Habsburg-prinsessa Isabellan (Tanskassa Elisabet) kanssa, mutta jatkoi silti suhdettaan Dyvekeen, nuoreen naiseen, jonka äiti Sigbrit Willoms oli mahtava kauppias (ks. esim. https://en.wikipedia.org/wiki/Sigbrit_Willoms), jonka vaikutusvallasta kuninkaaseen olisi saanut oman elokuvansa. Dyveke kuoli epäselvissä olosuhteissa, ja hänen kuolemaansa viitataan ohimennen elokuvassa, mutta skandaalinomainen suhde ja varsinainen puoliso on jätetty tarinasta kokonaan pois. (Habsburg-suhteet avasivat Kristian II:lle tien Kultaisen taljan ritarikuntaan, ja Kristian esiintyikin maalauksissa aina taljaa kuvaavan kaulariipuksen kanssa. Elokuvassa riipuksesta on tehty jonkinlainen kultainen hampaankaivelukoukku.)

Tukholman verilöyly kuuluu pohjoismaisten veristen välienselvittelyjen sarjaan. Keskiajalla erinäiset mahtavien perheiden kohtaamiset ja juhlat kääntyivät veritöiksi ja kuolemaksi. Kristian II ja Gustav Trolle saivat ruotsalaisessa historiankirjoituksessa konnan roolin. Kristiania kutsuttiin Ruotsissa Kristian Tyranniksi, ja viholliset vertasivat 1590-luvulla Kaarle-herttuaa tähän tyrannin prototyyppiin (lisää Kaarle-herttuasta esimerkiksi tässä bloggauksessa: https://anulah.wordpress.com/2017/04/23/pyovelin-miekka-ja-muut-hankalat-aihetodisteet/)

Koska tapahtumat liittyivät korkean tason valtataisteluun, niistä pyrittiin sekä levittämään poliittisesti värittyneitä kuvauksia että hävittämään tietoja. Elokuvassa sivutaankin kysymystä, kuka lopulta kirjoittaa historiaa ja kenen näkökulmasta se kerrotaan. Vaikka Tukholman verilöylystä on puhuttu paljon historiankirjoituksessa, monet yksityiskohdat ovat hämärän peitossa tai sekoittuneet eri suunnilta syydetyn propagandan sumuun. Selviteltävää riittää, vaikka hiljattain Ruotsin Kansalliskirjasto maksoi kaksi miljoonaa kruunua Olaus Magnuksen kirjoittamasta, aiemmin tuntemattomasta silminnäkijäkuvauksesta, joka löytyi erään vanhan kirjan sivuilta. (Aiheesta mm. Helsingin Sanomien uutinen: https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005615397.html)

Elokuvan kielivalinnan on ilmeisesti ajateltu vetoavan laajempaan kansainväliseen yleisöön. Tällöin myös näyttelijöiden joukkoon solahtanee helposti useita eri kansallisuuksia. Mutta voi sillä olla sekin vaikutus, jonka eräs lukiolaisoletettu taannoin totesi junassa matkatovereilleen, pohtiessaan toista historiallista mäiske-elokuvaa: ”Napoleon oli v***n hyvä, mutta vähän meni maku, kun ne puhu englantia.”

PS. Vartiointi tuntui kyllä järjestetyn huonosti. Vahtikoirat eivät oivalla haukkua, kukaan ei muka huomaa kartanolle ratsastavia korstoja, vartiomiehet ovat leireissä kovin harvassa.

Stockholm Bloodbath, Internet Movie Database (IMDb) https://www.imdb.com/title/tt18163814/?ref_=tt_mv_close

Margrete I, Internet Movie Database (IMDb) https://www.imdb.com/title/tt9308390/?ref_=nm_flmg_c_9_act

Kuuntele myös: ”Stockholm Bloodbath – Pohjoismaiden historian suurimmat verikekkerit”, Yle Kulttuuriykkönen (16.1.2024). Juhani Kenttämaan vieraina studiossa prof. Anu Lahtinen, elokuvatoimittaja Lauri Lehtinen sekä SKS:n arkiston johtaja Outi Hupaniittu. https://areena.yle.fi/podcastit/1-67449206

Olaus Petri -lainaus Kari Tarkiaisen teoksen Sveriges Österland (SLS 2008 s. 258) mukaan.

Jätä kommentti

”Jos kulttuuri kuolee, kansa kuolee”

10.01.2024 klo 5:24 pm (Elämää hollituvassa, Kirjat, Taide ja kulttuuri, Talous ja yhteiskunta, Uncategorized)
Tags: , , , , , , , ,

Olisi helppoa, kun ei tietäisi muusta eikä osaisi haikailla, millaista opetustyö ennen oli. — Tiedämme liikaa. Muistamme liikaa. Näemme sen jatkumon, joka toi tähän päivään. Osaamme eritellä hyvin selkeästi, mikä kaikki on mennyt pieleen. (Rytisalo & Kinnunen 2023, s. 12)

Ensiksi allekirjoittaneen henkilökohtaista ränttiä maailman menosta: ”Tiedämme liikaa. Muistamme liikaa” muistuttaa tunteesta, joka valtaa, kun uutisia lukiessa huomaan miettiväni, luenko oikeasti tärkeää valtakunnallista sanomalehteä vai jonkun keskustakorttelin asukastiedotetta taikka apumonistetta niille, jotka ovat nukkuneet kotitaloustuntinsa ja yhteiskuntaoppinsa ohi. Ehkä kyse on osittain ikääntymisestä ja siitä, että ei hahmota, että oma tieto on karttunut puolen vuosisadan mittaan. Median elämäntapajutut tuntuvat silti usein itsestäänselvyyksien ja epäkiinnostavuuksien vatvomiselta, uutiset ovat usein pikaisia pintaraapaisuja siihen, mitä joku häsläsi Elon Muskin alustalla. Voin kyllä aiemmilta vuosilta muistaa ja historioitsijana tiedän, että mediajutut ovat maailman sivu olleet kierrätettyjä ja kiireisiä, ja aina on ollut tunnetta siitä, että huonompaan päin mennään. Mutta joskus tuntuu, että nykyään on huonommin eikä ketään edes kiinnosta.

Minna Rytisalon ja Tommi Kinnusen kirja Huokauksia luokasta (WSOY 2023) tuntuu kommentoivan tätä yhteiskunnallista tunnelmaa, vaikka huomio kohdistuu kouluun. Kirja on koottu kahden työstään kiinnostuneen, mutta työoloihin uupuneen opettajan kirjeenvaihdosta. Kirjassa on varmasti paljon tunnistettavia asioita muidenkin ammattien näkökulmasta. Työmäärä tuntuu kohtuuttoman suurelta ja hyväätarkoittavia neuvojia riittää, taakan keventäjiä vähemmän. Välillä tuntuu siltä, että yhteiskunnan osaaminen murenee ympäriltä; äidinkielen kirjoituksia tarkistavalle ei tule enää eteen kiinnostavia tuoreita näkökulmia, vaan ”kömpelöä epäsuomea” ja ”mökellystä” (62, 64). Pitkään 2010-luvulla oli muodikasta kuitata laadun aleneminen turhana huolena: kyllä diginatiivit oppivat ja omaksuvat uusia hienoja tiedon muotoja, vanhat kalkkikset vaan ei tajuu. Paitsi että eivät välttämättä opi eivätkä omaksu. Huolestuneena toinen kirjoittaja pohtii, että jos kulttuuri kuolee, kansa kuolee.

Korona-aikana yksin kamppaillut lukiolainen voi itsearvioinnissaan kokea, että on suoriutunut hyvin, kun on saanut itsensä kammettua luokkaan ja istunut siellä hiljaa, mutta kuten kirjassa todetaan, se ei vielä osoita kirjallista taitoa vaan lähinnä elämänhallintaa; se on perustavoite, mutta kielen ja ilmaisun oppiminen on muuta. Opettajat kokevat, että vastuu mistä tahansa ongelmista sysätään heille – opettajan on kyettävä seuraamaan yksilöllisiä opintopolkuja ja raportoitava niistä; on oltava poliisi, psykologi ja sosiaalityöntekijä, mutta työtunnit eivät lisäänny, ei myöskään palkka.

Samalla kun opettajia vaaditaan yhä voimakkaammin yksilöllistämään opetusta, se tehdään käytännössä mahdottomaksi. (s. 34) — me suunnittelemme läpäiseviä ja halkaisevia opetuskokonaisuuksia, väännämme opetuksen ensin kursseiksi ja sitten opetussuunnitelmien muuttuessa kurssit moduuleiksi, puhumme yhtenä päivänä jaksoista ja seuraavana periodeista – kaikki vain siksi, että jonkun ulkopuolisen mielestä se oli kiva uusi idea! (s. 35)

Kirjaa lukiessa joutuu miettimään, mitä opetushallinnon ylätasolla tapahtuu. Ainakaan siellä ei tunnu olevan kiinnostusta oikeasti pohtia kouluissa vallitsevia olosuhteita. Kirjeenvaihdossa tuodaan esiin monia Ylioppilastutkintolautakunnan ratkaisuja ja Opetushallituksen päätöksiä, jotka arjessa toteutettuna aiheuttavat vain uutta hämminkiä. Arviointisarakkeiden käyttöä ei ohjeisteta, Abitin arviointityökalu on vaikea (digiloikka risoilla piikkareilla kiviseen kuoppaan, todetaan kirjassa). Lopputuloksena on raskas muistitikkuihin perustuva kokeilu, jonka laboratoriorottina toimivat kaikki Suomen lukiot (s. 75) –– Ohjelmasta ei kuulemma voi tehdä paremmin koulukäyttöön sopivaa, sillä se olisi verorahoilla kustannettua kilpailuttamatonta työtä kaupallisiin tuotteisiin nähden. Sen tähden opettajien ja opiskelijoiden täytyy tyytyä sekundaan. (s. 76)

Kirjassa tulee esimerkkejä myös hallinnon kiireestä ja sekavasta koordinoinnista. Kun uutta opetussuunnitelmaa kehitettiin, Opetushallitus lähetti sen lausunnoissa samoilla viikoilla, jolloin oli meneillään ylioppilaskokeet. Hiukan työlästä opettajien enää venyttää pitkää päivää koko yön yli ja alkaa arviointityön jälkeen kommentoimaan opetussuunnitelmaa. Kun päällekkäisyyttä ja aikataulun mahdottomuutta kommentoitiin, vastaus oli, ettei Opetushallituksessa ollut ollut tietoa, että lausuntoaikataulu meni kokeiden kanssa päällekkäin. (s. 35) Oikea käsi ei ilmeisesti tiennyt, mitä vasen teki. Hyvinvointialueisiin liittyvät kuraattorien, terveydenhoitajien ja opintopsykologien tiedonsaantiongelmat johtuvat muun muassa siitä, että Opetushallituksen ohjeet tietosuojasta tulivat viime tingassa. Eipä tieto kulje tai tehoa toiseensaan suuntaan. Kirjeenvaihtajat arvioivat, että tieto oppimisen tason laskusta voi olla yllätys vain opetusministeriölle ja -hallitukselle (s. 420). Olisikohan kouluhallinnon ylätasollakin vähän turhan paljon kiirettä ja ristiriitaisia tavoitteita suhteessa henkilömäärään?

Osansa saavat myös turkulaiset erityispiirteet kuten iankaikkinen toriparkkihanke sekavine kyltityksineen, jos kohta myös taidemuseon näyttelyt ja monet muut tutut piirteet. Myös pohjoisen luonnon ja työn ulkopuolisen elämän merkitys tulee esiin – moni kun tuntuu ajattelevan, että opettajalla ei tarvitse olla luokkahuoneen ulkopuolista elämää. Kirjeissä on välillä vähän tyhjäkäyntiäkin – ja ehkä kriittisyydestä huolimatta opettajamaista kiltteyttä? Mutta paikoin sanottava onkin niin tiukkaa, että se vaatii vastapainonsa. Myös S2-opetuksen viralliset linjaukset ja arjen todellisuus tulevat hyvin esiin. Kiitoksia taas osoitetaan useankin kerran muun muassa Sixten Korkmanille, joka muistuttaa kulttuurin arvosta. Vuoden mittaisen kirjeenvaihdon aikana opettajat päätyvä tahoillaan omansalaisiin uraratkaisuihin.

Kirjan soisi osuvan varsinkin sellaisten käsiin, jotka ovat ehtimiseen kauppaamassa opetukseen vielä sitä, tätä ja tota (yrittäjyyttä, ohjelmointia, taukojumppaa, maanpuolustusta, innovaatioita, sähkökatkoksiin ja poikkeusaikoihin varautumisen vanhempainiltoja) aavistamatta kummoisestikaan, mitä kaikkea opettajat jo tekevät. Kirjoittajat tuovat esiin myös ratkaisuja: lisää aikaa, vähemmän sälää, enemmän tukea nuorille, järkevämpiä ratkaisuja kokeiden suorittamiseen. Tommi Kinnunen listaa viimeisessä kirjeessään:

  1. Koulu mukaan keskusteluihin
  2. Työn määrä kohtuulliseksi
  3. Työskentelyolosuhteet kuntoon
  4. Koulu ei ole korjaussarja [kaikkeen, missä yhteiskunta muuten tyrii]
  5. Nuorten tuki kuntoon (s. 442-447)

Käy järkeen.

Ylimalkaan voi todeta, että asiat eivät ole kohdillaan, jos vastuulliset, oppilaistaan huolehtivat opettajat harkitsevat siivoojan uraa. Eikä kenenkään pitäisi joutua lukemaan toimialajohtajansa lausuntona, että ryhtykööt akateemisiksi hampurilaisenpaistajiksi jos ei opetustyö kiinnosta (s. 17 – muistan lausunnon itsekin lukeneeni). Sellainen suhtautuminen työnantajan osalta osoittaa välittömästi, että kaikki ei ole työoloissa kunnossa.

PS. Helsingin Sanomat uutisoi 20.1.2021, että Helsingin kaupunki antoi opettajille vaihteeksi uuden tehtävän – laskea koulujen tietokoneet ja etsiä kadonneet laitteet muita tehtäviä keskeyttäen. Koska sähköinen järjestelmä ei muuten selviä koneiden seurannasta ja koska miksipä ei ja mitäpä ne opettajat koulussa nyt tekevätkään.

Jätä kommentti

Saman sukupolven lapsia

28.12.2023 klo 9:26 pm (Historiaa, Kirjat, Taide ja kulttuuri, Uncategorized)
Tags: , , , , , , , , , , , ,

Maija Vilkkumaan elämäkerran kansikuva.

Vuosituhannen vaihteessa kiinnitin huomiota siihen, että Osakunnan juhlasalissa Turun ylioppilastalolla soi usein laulu, jossa joku huusi apua mereltä päin. Se oli hyvin suosittu, eläytyen laulettava kertosäe. Maija Vilkkumaan levy, Pitkä ihana leikki, tuli myöhemmin vastaan ilmeisesti Yhteishyvän levysuosituksissa – sellainen leike on talletettuna oman levyn sanavihkon välissä.

Jos 1990-lukuani sävyttivät CMX:n kulloisetkin levyuutuudet, 2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen meni sitä ihmetellessä, miten sopivasti Vilkkumaan uudet laulut aina sopivat omaan mielenmaisemaan. Hänen laulujensa hahmot ovat usein ”aika lailla sekaisin” – tunteet, toiveet ja todellisuus elävät ristiriitaisena mylläkkänä, ja ne kiteytyvät laulujen tarjoamissa tilannekuvissa. Osansa saavat pieleen menneet juhlatoiveet, tunteiden kertomisen mahdottomuus, norminmukaisen elämän vaatimukset ja omapäisyyden kauneus ja kauheus. Ja (kuten Helene Schjerfbeck joskus totesi kirjeessään) tärkeät asiat sanotaan usein ohimennen. Kuten laulussa Kuuraiset puut, jossa ”jossakin rakastui onnekkaammin jotkut muut”.

Periaatteessa olisin voinut jo 1990-luvun alussa lukiolaisena päästä jyvälle Vilkkumaan varhaisesta Tarharyhmästä, mutta vähänpä tiesin siitä, että pääkaupungissa oli vähän vanhempia lukiolaistyttöjä, joista oli jo tulossa muusikkoja, näyttelijöitä ja kirjailijoita. Ehkä kuitenkin myöhemmin tuntui siltä, että Vilkkumaan laulut olivat vähän kuin riehakkaan isosiskon kokemuksia, jotka kertoivat elämän mahdollisista käänteistä aina pari vuotta ja askelta edellä.

Nyt ne vähän vanhemmat lukiolaiset ovat viisissäkymmenissä, ja Gummerus julkaisi syksyllä elämäkerran Vilkkumaa (Maija Vilkkumaa & Miina Supinen, kirjan sivu https://gummerus.fi/products/vilkkumaa), jonka ensi töikseni ostin syksyn kirjamessuilta, kun messuhalliin pääsin. Kirja kertoo Maija Vilkkumaan elämästä ja urasta, ja yleisemmällä tasolla se luotaa 1970-luvulla syntyneiden, eri alojen ammattilaisiksi varttuneiden naisten kokemusmaailmaa. Kun taannoin seurasin Vilkkumaata Voice of Finland -ohjelmassa, juuri ammattilaisuus ja ammattimaisuus tuntuivat häntä kuvaavilta avainsanoilta.

Vilkkumaa on onnistunut muusikkoelämäkerta, jollaisia ei ole tullut kovin usein vastaan – niissä tuntuu turhan usein kiireisyyttä ja töksähtelyä, johtuneeko sitten itse eletystä elämästä tai (haamu)kirjoittajan kiireestä tai markkinoinnin toiveista tai mistä milloinkin. Maija Vilkkumaan elämäkertaa luin tosiaan ennen kaikkea ammattilaiseksi varttumisen näkökulmasta. Yhtäältä Vilkkumaa kertoo elämästä kirjavana, vaivoin hallittavana tapahtumien virtana: toisaalta punaisena lankana kulkee halu tehdä kiinnostavia asioita, ottaa haltuun musiikin maailma, ja pitää hauskaa matkan varrella.

Kuuntelin vähän aikaa sitten Tarharyhmän Oppivuodet-kokoelmaa ja pohdin, miten äänessä ja sisällössä oli monenlaista mitä kuulosti nimenomaan 1990-luvun maailmalta. Mietin myös, tarvitsisiko nykyään karnevalisoida ”Tyttömäistä tappopoppia” tai vinoilla teiniraskaudelle? Sitä kiinnostavampaa olikin lukea, että teinitytön hupsusta ihastuksesta kertova laulu Carlos jäi vaivaamaan Vilkkumaata. Lauluntekijä kertoi alkaneensa itse inhota laulua (elämäkerta s. 88-89), koska se suhtautui minäkertojaan pilkallisesti. Vilkkumaan myöhemmissä lauluissa kertojien elämä on usein eri tavoilla sekaisin, mutta hahmoissa on erilaista syvyyttä ja särmää. Vaikka Vilkkumaa kirjoittaa, että hän tuntee vetoa kirjoittaa passiivisista päähenkilöistä, eivät hänen päähenkilönsä tunnu passiivisilta, vaan maailmaa ainakin aktiivisesti havainnoivilta ja siitä sydäntäsärkeviä havaintoja tekeviltä. Heillä ei ehkä ole mallia, miten onnistua, mutta yritystä on.

Maija Vilkkumaan elämäkerta antaakin taustoja monille tutuiksi tulleille lauluille, niiden sanavalinnoille ja syntyprosesseille. Joskus laulu perustuu henkilökohtaisiin tunnelmiin, joskus se taas syntyy pitkien assosiaatioketjujen kautta, joskus yksittäisiä sanoituksia tuskitellaan pitkään. Osa laulujen samastuttavuudesta liittyy omaan sukupolvikokemukseen (”Sä muistat Neuvostoliiton”) tai universaalimpiin elämänkokemuksiin kuten lasten syntymään ja muuten vaan keski-ikäistymiseen. Vilkkumaan Superpallo-levyllä on kaksi kaunista lapsiin liittyvää laulua, jotka aikoinaan sanoittivat rohkaisevasti jotain toiveita ja mahdollisuuksia – siinäkin Vilkkumaa oli hitusen edellä.

Muusikon elämänvaiheiden ja ratkaisujen rinnalla kulkee myös maailman ja yhteiskunnan kehitys. 1900-luvun loppu oli yhtäältä värikästä aikaa, ja Tarharyhmän vaiheissa näkyy hyvin, mikä kaikki oli jo mahdollista ja mahdollista nimenomaan Maija Vilkkumaan nuoruudessa. Samanaikaisesti kolmenkymmenen vuoden takaisessa maailmassa oli kaikenlaista tunkkaista ja latistavaa, ja vaikka naismuusikolle oli kysyntää, hän sai vastattavakseen myös eri tavoin pöljiä kysymyksiä. Kovaa ja karua 1990-lukua muistelevat usein muutenkin pääkaupungin lehteen haastatellut kulttuuripersoonat – ja olihan tuossa ajassa jotain, minkä opiskelukaverit kiteyttivät raportoidessaan laivaristeilyn sambakarnevaalista: mämmiä ananasrenkailla.

Toisaalta Vilkkumaan elämäkerrassa tulevat esiin nykyajan ongelmat kuten aggressiivisen verkkohäiriköinnin nousu ja kasvava huoli siitä, trendaako ja tienaako Spotifyssä (tai jotain sinnepäin, sanoo elämäkerran lukija, joka edelleen kuuntelee musiikkinsa cd-levyiltä ja osti eilen uuden c-kasettinauhurin). Kullakin ajalla on murheensa, ja viime vuosituhannen lopussa melko etäiseltä tuntunut poliittinen vastakkainasettelu on nyttemmin tehnyt paluun. Elämäkerran tarinointi on iloista, värikästä ja lämmintä; kollegoista muistetaan mieluiten parhaat puolet ja yhteydet. Voi huomata, että vaikeat elämänvaiheet on pyritty kirjoittamaan tasapuolisesti ja repimättä. Lukijana huomasin kovasti toivovani, että Vilkkumaa mahdollisimman vähän pienentäisi itseään, vaan olisi vain ”… kuin kuka tahansa legendaarinen suomalainen…” (s. 403), jollainen hän onkin.

Elämäkerta on sukupolvikuvausta, kokemusten ketjuja, jotka ovat ehkä erityisen tuttuja niille, jotka ovat eläneet nuoruutensa 1900-luvun lopulla ja ikääntyneet 2000-luvun maailmoissa. Samanikäisyys ei toki tarkoita kaikkien kokemusten yhtäläisyyttä, mutta on kiinnostavaa seurata, miten suurin piirtein saman sukupolven lapsi poimii yhdistäviä tai vähän toisin nähtyjä kokemuksia ja havaintoja vuosikymmenten varrelta.

Sivuhavaintoja: Helsinkiin lapsena Mannerheimintietä ajaneelle jäi kaupungista mieleen katukuilut, mutta Vilkkumaan lapsuuden ja nuoruuden ydin-Helsingin maisema on kiehtovan vihreä, siinä pyöräillään Hietaniemenrannasta Töölönlahdelle tai Stadionille. Kirjassa on myös muuten vaan tuttuja välähdyksiä perhe-elämän arjesta, jossa vanhempi saa tuskitella, että auta tässä nyt lasta koulumatikassa, kun jakokulmakaan ei ole entisensä (s. 82) – tai jossa sisarusten ja lasten nimet menevät iloisesti sekaisin (s. 325).

Hauska oli myös havaita, että Vilkkumaa pohtii ”vahvoista naisista” näin: ”Ne biisini, joiden yleensä tulkitaan kertovan ’vahvoista naisista’, kertovat itse asiassa heikkouksista, vääristä tunteista ja haavoista (s. 345)”. Tätä on tullut pohdittua, kuten käy ilmi esimerkiksi tästä Helsingin Sanomien jutusta (Arla Kanervan tekstiä): https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000008056807.html

Jätä kommentti

Julmuuden ja hoivan rajamailla

18.12.2023 klo 5:38 am (Historiaa, Kirjat, Talous ja yhteiskunta)
Tags: , , , , , , , , , , , , , , ,

Brutaliteten är inbäddad i vardagen och ändå, samtidigt, framstår den som en angelägenhet, inte för oss, utan för andra människor, en annan plats, en annan tid eller andra politiska förhållanden än våra egna. Det är viktigt att ständigt erinra sig att grymhet och destruktivitet snabbt kan ta oss själva i besittning. (Igra 2001, 178.)

Ludvig Igra (1945-2003) oli puolalaissyntyinen juutalainen ja sittemmin psykoanalyytikko, joka muutti perheensä mukana Ruotsiin pian sodan päätyttyä. Teos ”Den tunna hinnan mellan omsorg och grymhet” (Natur & kultur 2001) käsittelee sitä, miten lähellä huolenpito ja julmuus ovat toisiaan. Igra kritisoi siksi käsitettä ”pahuus”, koska katsoo, että sanan käytöllä oletetaan selkeästi erotettava pimeä vyöhyke tai voima ihmisessä, vaikka kyse on jatkuvasta rajankäynnistä kaikkien ihmisten mielissä ja yhteiskunnissa.

Igra käsittelee myös anteeksianto- ja sovitusprosesseja (förlåtelse, försoning). Hänen mielestään anteeksipyyntö on kömpelö yritys tunnustaa tapahtunut vahinko; se ei anna kuitenkaan mahdollisuutta asioiden perinpohjaiseen työstämiseen. Igran silmissä kansanmurha on anteeksiantamaton, mutta on mahdollista vähitellen tehdä rauha tapahtuneen kanssa, jos tukea on kyllin saatavilla: ”Utplåningen av andra människors liv kan inte förlåtas, men det är möjligt att försonas med att brotten har inträffat (Igra 2001, 136).”

Igran mukaan kaikissa on valmius julmuuteen, ja Zygmunt Baumanin hengessä hän käsittelee yhtäältä persoonattoman byrokratian tuhovoimaa että toisaalta myös kollektiivista ja persoonallista myötätuntoa. Mukana teoksessa kulkevat Igran perheen kohtaamat julmuudet paitsi sodan aikana, myös sodan jälkeisessä Puolassa. Pikkupoikana vähän sodan jälkeen Igra oli hoidossa puolalaisnaisella, kun aseistettu miesjoukko etsi juutalaislapsia surmatakseen heitä. Hoitaja vakuutti, että hänen vahtimansa pikkupoika oli kristitty, ja tämä säästyi: ”Tack vare hennes medmänsklighet, förkroppsligad i en lögn, kan jag skriva dessa rader (Igra 2001, 77)”.

Kuten tavallista, osa psykoanalyyttisista osuuksista kyntää jossain syvissä pohjamudissa, mutta yleisellä tasolla kirja antaa aihetta pohtia menneiden ja nykyisten yhteiskuntien potentiaalia julmuuteen ja hoivaan. Igran tekstissä eletään 2000-luvun alun Ruotsissa, jossa uusnatsismi ja muukalaisviha nostivat päätään. Nykylukija voi miettiä, mihin on sen jälkeen kuljettu ja minne ollaan matkalla.

Hinnan förblir tunn och vårt personliga ansvar är skrämmande stort och ovillkorligt. Vi måste utveckla vår förmåga att i den andre även se en aspekt av oss själva. Igenkännandet är en av våra viktigaste förmågor, men det krävs en stor ärlighet för att kunna se att den andres mest motbjudande egenskaper också är en möjlighet inom oss själva. Vi kan alltid, om vi gräver tillräckligt djupt i vårt inre, känna igen oss i den andre. De gånger vi inte gör det är det något som fattas i vår egen självförståelse. Vi måste börja med oss själva men får inte sluta där. (Igra 2001, 179.)

————————————

Fasismista ja juutalaisvainoista tässä blogissa aikaisemmin:
https://anulah.wordpress.com/tag/holokausti/

Jätä kommentti

”Suunnitelmani on …”

20.11.2023 klo 6:08 am (Elämää hollituvassa, Kirjat, Taide ja kulttuuri)
Tags: , , , ,

Eeva Turusen arkkitehti, toiveenaan olla Sivistynyt ja miellyttävä ihminen (Siltala 2022), suunnittelee koko ajan ”loputonta minäprojektia”, kuten Outi Hytönen totesi Parnassossa 6-7/2022. Hän rientää jostain pienestä arjen tarpeesta (hankittava uurna) visioihin siitä, miten voisi itse tulla kädentaitojen mestariksi, uuden musiikkityylin menestysosaajaksi, hienovaraista vastuuta muille huomaamattomasti opettavaksi ihmiseksi – samalla kun arjen hoitaminen suunnitellessa jää retuperälle. Taustalla häämöttää edesmennyt arkkitehti-ukki, jonka pedanttisia odotuksia päähenkilö koettaa kovasti noudattaa.

Jokaisessa pienessä arjen tehtävässä piilee mielikuvituksellinen mahdollisuus kuuluisuuteen, eturivin mallikansalaisuuteen, kunnon ja tapojen kehittämiseen. Turvapaikanhakijoiden auttamissuunnitelmat kasvavat visioiksi siitä, miten päähenkilö elelee luontevasti pienessä yksikössä turvapaikanhakijoiden kanssa, miten yhteiselon harmonia ja kulttuurinen rikkaus manifestoituu ruokapöydän monikulttuurisissa antimissa – ja erityisesti asiaan liittyvissä kuvaposeerauksissa.

Kohta suunnitelmissa onkin tosin komeetan löytäminen, tai lemmikkimarsujen kadehdittavan onnistunut nimeäminen, tai uuden musiikkityylin kehittäminen. Mitään tällaista ei tietenkään tapahdu, vaan arjessa arkkitehti kamppailee erilaisten rakennushankkeiden arkisten ongelmien kanssa ja nälvii kumppaniaan liian arkisesta ja ”sivistymättömästä” otteesta elämään. Mielikuvien, mahdollisuuksien ja arjen epäsuhta on enimmäkseen sympaattinen ja inhimillinen – vähän vähemmän maanisena tunnistettavissa välillä omassakin elämässä. Varsinkin joskus opiskelijana, kun ei ollut mitään hahmotusta ehtimisen rajoista, tämänkaltaiset ”opettelen kaikki kielet samalla kun kehitän kuntoani ja avarran maailmankuvaani” -haaveet välillä vähän saivat hallitsemattomat mittasuhteet.

Teoksessa on lukemattomia minäkehittämisen listoja, joissa toistuu ”suunnitelmani on tämä: …” ”suunnitelmani on sellainen, että…” ”sunnitelmani on: …” Esimerkiksi ”suunnitelmani on sellainen, että opin ilahtumaan pitkäkestoisesti esimerkiksi krookusten kärjistä huhtikuuseinustalla (Turunen 2022, 246).” Yksittäiseen suunnitelmaan pakkautuu monenlaisia kulttuurimme arvoja ja arvotuksia siitä, miten elämää tulisi elää. Pitäisi olla läsnä hetkessä kevään ihmeen äärellä, parantaa maailmaa ohimennen ja olla kaikin tavoin … no, sivistynyt ja miellyttävä. Päähenkilö tuntuu omaksuneen sekä vanhan ajan tyttökirjojen että nykyajan elämäntyyli-lehtien (nyk. instagram-influensserien?) ihanteet ja minäprojektit.

Hahmo muistuttaa hiukan Niamh Greenen dementtistä kotiäitiä, joka tosin oli pinnallisempi ja ylimalkaan jo karnevalistisen ja traagisen rajamailla. Sivistynyt ja miellyttävä ihminen on vähän pitkä kirja, mutta toisaalta rönsyilyn ikuisuus tulee sitäkin selvemmäksi. Kiinnostavimpia ovat hetket, jolloin ärtymys murtautuu läpi pingottuneiden suunnitelmien: ”tekee mieli hajottaa kaikki pistokasvaihtajaiset, joissa rentoudutaan räsymatoilla vihreä tee huulilla” (Turunen 2022, 354). Loppupuolella saattaa olla havaittavissa pientä huomion uudelleen suuntautumista. Kenties…

Jätä kommentti

Lotta Svärd ja lotat vaiettu aihe?

15.10.2023 klo 6:20 am (Elämää hollituvassa, Historiaa, Kirjat, Oma työ, Taide ja kulttuuri, Tutkimus)
Tags: , , , , , , , , , , , , , , ,

Lauantain Hesaria lukiessa 14.10.2023 vähän harmitti, että taas oltiin lehdessä sitä mieltä että tutkijoita ei kiinnosta. Tällä kertaa ”porvarillisena pidetty lotta-liike ei ole naistutkijoita kiinnostanut” (kirjailija Silja-Elisa Laitosen haastattelu). Meillä nyt kuitenkin on Lotta Svärd -liikkeen järjestötutkimusta, tekijöinä mm. nykyiset professori Tiina Kinnunen sekä dosentit Marjo-Riitta Antikainen, Seija-Leena Nevala-Nurmi, Maritta Pohls jne. Tutkielmia paikallisista lotista tai lotta-aiheista valmistuu liki vuosittain. Pikaiset lukuvinkit täältä:
https://blogit.utu.fi/poliittinenhistoria/2021/05/12/maanpuolustuksesta-mangaan-satavuotias-lotta-svard-tutkimuksen-kohteena/

Tämä ”tutkijat vaikenevat” / ”tutkijoita ei kiinnosta” -väite pulpahtaa pintaan milloin missäkin aiheessa, kuten olen todennut esimerkiksi Historiallisessa Aikakauskirjassa (kuvakaappaus alla, linkki https://www.historiallinenaikakauskirja.fi/wp-content/uploads/2021/10/HAik_3_2021_suuntaviivoja.pdf):

– Pahoittelen assyriologi-sanaan osunutta typoa, i on tippunut pois.

Marraskuun 15. päivänä 2023 ilmestyy teos Tietokirjallisuuden lajit ja rajat (Gaudeamus), jossa artikkelini ”Tutkija, toimittaja ja taiteilija historian tulkkeina” käsittelee yhteyksiä ja tietokatkoksia näiden kolmen kentän – tieteen, taiteen, median – välillä. https://kauppa.gaudeamus.fi/sivu/tuote/tietokirjallisuuden-lajit-ja-rajat/4841004 Sama ongelma on tunnistettu myös Ruotsissa. (*

Yleisesti ottaen, jos tulee vastaan ihan mistä vaan historia-aiheesta väite, että historioitsijoita / tutkijoita ei ole kiinnostanut tai että ollaan vaiettu, niin mielestäni kannattaa tarkistaen (edes googlata tai) tehdä pikainen kirjallisuushaku esimerkiksi osoitteessa https://kansalliskirjasto.finna.fi/ tai helka.helsinki.fi (kannattaa valita ”uusin ensin”, niin esim. 1920-luvun julkaisut eivät pomppaa sotkemaan tuloksia). Kuten yllä mainitussa artikkelissani totean, yksi ongelma lienee se, että ihmistieteet putoavat usein mediassa kulttuuri- ja tiedepalstojen väliin eikä niistä uutisoida, jolloin vaikutelma voi olla, että ei ole tutkittu.

Toki historiantutkijoita on Suomessakin rajallinen määrä ja ihan kaikesta emme ehdi joka vuosi julkaista uutta kirjallisuutta. Ja toki monissa sotahistorian esityksissä käsitellään paljon enemmän miesten tekoja ja esimerkiksi Mannerheimista on ilmestynyt teoksia varmaan vuosittain koko itsenäisyytemme ajan, mutta naisista riittää tutkittavaa ja tutkitaan myös. Historia-alalla on parhaillaan meneillään väitökirjatutkimus, jossa käsitellään naisten (usein vähäistä) esittämistä oppikirjojen sotahistorian osuuksissa. Aihetta tutkivan FM Hilda Tolosen maisterintutkielma on jo avoimesti luettavissa verkossa: https://helda.helsinki.fi/items/69250414-14da-46cc-85ff-89146d82ab93

Olen esimerkiksi kevätlukukaudella 2024 käynnistämässä kurssin, jossa on tarkoitus kirjoittaa lottien pienoiselämäkertoja Lotta Svärd -museon käyttöön, toivottavasti pääsette lukemaan niitä verkostakin ennen pitkää. Elämäkertatöiden apuna käytämme arkisto- ja aikalaisaineistoja sekä tutkimusta, josta tässä pari klassikkoa. Juho Wilska esitteli ne poliittisen historian blogitekstissä sanoilla ”Puuhaa koko lottajärjestön juhlavuodeksi, lue läpi Lottien Suomi -hankkeessa julkaistut kirjat!”

Annika Latva-Äijö (2004): Lotta Svärdin synty. Järjestö, armeija, naiseus 1918–1928.
Pia Olsson (2005): Myytti ja kokemus. Lotta Svärd sodassa.
Tiina Kinnunen (2006): Kiitetyt ja parjatut. Lotat sotien jälkeen.
Maritta Pohls & Annika Latva-Äijö (2009): Lotta Svärd. Käytännön isänmaallisuutta.
Marjo-Riitta Antikainen (2012): Velvollisuuden kutsu. Fanni Luukkonen johtajana.

(* Ruotsissa käydystä keskustelusta ks. esim. Lisa Bjurwald, ”Striden om biografin” 6.12.2021, https://dels.nu/striden-om-biografin/ Ebba Witt-Brattström, ”Rena rama trollfabriken när de ignorerar forskning” 29.9.2022, https://www.expressen.se/kultur/ebba-witt-brattstrom-1/rena-rama-trollfabriken–nar-de-ignorerar-forskning/ (Kiitos ruotsalaiset ja suomenruotsalaiset kustantamo-kontaktit asian esiin tuomisesta!)

Lisäys: Toimittaja Minna Uusivirta on todennut Journalisti-lehden jutussaan, että aiemman Etsi Xpertti -palvelun loppuminen on vaikeuttanut asiantuntijoiden löytämistä. https://journalisti.fi/artikkelit/2023/02/kysymykseesi-ei-enaa-vastata-miksi-toimittajille-tarkoitettu-etsi-xpertti-palvelu-lopetettiin/ Mitä taas tulee tutkijoiden löytämiseen yliopistojen sivuilta, käyttäjäkokemus on usein tämän kuolemattoman blogitekstin kuvauksen mukainen: https://avoimenmaan.wordpress.com/2017/09/04/tutkijoiden-loytaminen-yliopistojen-nettisivuilta/

Jätä kommentti

Pohjoismaiset päivät siltoja rakentamassa

12.08.2023 klo 8:20 am (Historiaa, Oma työ, På svenska, Taide ja kulttuuri, Talous ja yhteiskunta, Tutkimus)
Tags: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,

På svenska: Bloggaren har deltagit i Nordiska dagar på Drakamöllan (7-8 augusti 2023, se programmet nedan) och rapporterar om presentationer och diskussioner som varierade från vetenskap och kultur till ekonomi och idrott. Många intressanta inlägg! Rasmus Emborg och Ina Mickos, representanter för Ungdomens Nordiska Råd, höll ett aktuellt tal om ungas ställning. En central önskan var att unga skulle inkluderas i beslutsfattande och diskussion från början, istället för att prata över deras huvuden eller försöka gissa vad de vill. Förhoppningsvis gav presentationen nya idéer om hur man kan agera framöver för att vara mera inklusiva. Och det var så många intressanta inlägg som fysikern Clara Veltes presentation om grundforskningens betydelse – kolla gärna hennes spännande projekt gällande turbulens: https://www.dtu.dk/english/news/all-news/nyhed?id=2d52d982-ae78-4a22-9fa1-d2f4e1eea619! Mera information om Drakamöllan går att hittas på hemsidan https://nordisktforum.com/

Drakamöllan on nähnyt monenlaista vuosisatojen mittaan – se on ollut tavallinen maatila, se on nähnyt ruukkitoiminnan kukoistuksen ympäröivässä Skoonessa, ja siellä on asunut Flower Power -kulttuuriväkeä, ennen kuin siitä tuli nykyisen omistajansa Ingalill Thorsellin johdolla kartanohotelli ja monenlaisten tieteen ja kulttuurin edustajien kokoontumispaikka. Siellä järjestetään kesällä myös aivan erityinen oopperatapahtuma. Keväisin ja syksyisin Drakamöllan tarjoaa mahdollisuuden hakea stipendiä viikon tai kahden oleskeluun Nordiskt Forum -kohtaamisissa, jolloin kourallinen ihmisiä kokoontuu eri puolilta pohjoismaita – kukin edistää omaa tieteen, taiteen tai politiikan hankettaan, mutta aterioilla keskustellaan yhdessä hankkeista sekä kaikesta muustakin maan ja taivaan välillä. Kesäisin lähiniityllä laiduntaa islanninhevosten lauma, ja kivenheiton päässä alkaa luonnonsuojelualue.

Elokuussa 2023 järjestettiin ensimmäistä kertaa Pohjoismaiset päivät (Nordiska dagar), joissa puhuttiin Pohjolasta ja pohjoismaisesta yhteistyöstä monelta kantilta. Ohjelman alla joitakin otteita päivien puheenvuoroista.

Pohjoismainen yhteistyö ja rauhanomainen rinnakkainelo eivät ole mitenkään itsestäänselvä tai historiallisesti vakaa asia. Valtakunnat ja seudut ovat vuosisatojen mittaan ajautuneet valtataisteluihin ja suorastaan sotiin keskenään – ja Ruotsiin kuuluvassa Skoonessa on yhä esimerkiksi kirkossa muistosanat, joissa ylistetään paikallisten urheutta, kun nämä 1600-luvulla ajoivat pois Ruotsin sotajoukot. Myös monenlaista sanailua ja vinoilua voi havaita – uudehko elokuva unioninkuningatar Margareetasta toi esiin jo keskiajallakin esitettyjä epäluuloja naapurikansojen välillä.

Eroja onkin melko paljon: kun pohdittiin, millainen on päätöksenteon ”pohjoismainen malli”, moni viittasi ruotsalaiseen laajan keskustelun malliin. Tähän kuitenkin todettiin, että Tanskassa ja Suomessa päätöksiä tehdään toisaalta nopeammin ja varsinkin Suomessa kovin vähällä keskustelulla. Kansainvälisessä vertailussa maat ovat silti lopultakin yllättävän läheisiä. Professori Åsa von Schoultz (Helsingin yliopisto) totesikin esityksessään, että esimerkiksi luottamus demokratiaan ja poliittiseen järjestelmään vaihtelee pohjoismaasta toiseen, mutta maailmanlaajuisessa vertailussa erot kutistuvat varsin pieniksi. Ja joskus into yhteisestä maailmasta on noussut suureksi: Morthen Norhagen Ottesen ja Rasmus Glenthøj kertoivat esityksessään1800-luvun skandinavistisista vallankaappaushankkeista, joista olivat löytäneet aiemmin tuntematonta aineistoa.

Päivän kulttuuriosuudessa Lise Bach Hansen ja Lars Mogensen sanailivat hauskasti kulttuurista ja yhteistyöstä Tanskan ja Ruotsin välillä. Lise Bach Hansen kertoi, että Tanska käyttää enemmän rahaa kulttuuriin, mutta että sen paremmin tanskalaiset kuin ruotsalaisetkaan eivät usko, kun heille siitä kerrotaan. Ruotsalainen keskustelukumppani kiirehtikin heti ”epäilemään”, että kruunun kurssiheilahtelut selittävät asian. Puhujat pohtivat mahdollisuuksia ja haasteita järjestää enemmän tanskalaisia ja ruotsalaisia yhteistilaisuuksia ja ylittää maiden välisiä kielimuureja. Lars Mogensenin mukaan tanskaa puhuva studiovieras ruotsalaisessa kulttuuriohjelmassa herättää radion kuuntelijoissa aina paljon reaktioita.

Jennie Fahlström kertoi Stockholms handelshögskolanin taide- ja kulttuurityöstä. Työskenneltyään taideyhdistyksessä hän ryhtyi opiskelemaan Hankenissa oppiakseen lisää yritysten taidesuhteesta. Haastattelujen mukaan taidekokoelma alkaa usein opiskeluvaiheen satunnaishankinnoista eikä esim. investointina. Hanken on panostanut taide- ja kulttuuriyhteistyöhön: taidekoulujen loppunäyttelyitä Hankenissa, kirjallisuuspiirejä jne. Fahlström ja Erik Wetter kertoivat myös siitä, miten merkittävässä roolissa perheomisteiset yritykset ovat sekä maailmanlaajuisesti että Pohjolassa, myös kulttuurin ja taiteen tukijoina.

Rasmus Emborg ja Ina Mickos, nuorten pohjoismaisen neuvoston edustajat, pitivät aina ajankohtaisen puheenvuoron nuorten asemasta yleisesti ja Pohjolassa erityisesti. Keskeinen toive on tietenkin, että nuoret otettaisiin mukaan päätöksentekoon ja keskusteluun alusta alkaen eikä puhuttaisi heidän päänsä yli tai koetettaisi arvailla, mitä he haluavat. Totesin miettiväni, että tässäkin iässä koen usein, että minua infantilisoidaan ja että päätöksenteossa puhutaan pääni yli, ja on tullut tietty turhautuminen vaikutusmahdollisuuksiin – kuitenkin tilanne tietenkin erilainen kuin aikoinaan. Puheenvuoro sanallisti joitakin ongelmia, joita olen miettinyt vaikken ole osannut tarkkaan sanoittaa, ja antoi toivottavasti uusia ideoita siitä, miten toimia jatkossa.

Tieteestä esitettiin hyvin monenlaisia tärkeitä puheenvuoroja. Clara Velte kertoi turbulenssin ydinongelmia käsittelevästä ERC-tutkimuksestaan ja toi esiin perustutkimuksen ongelmat: miten saada rahoitusta hyvin perustavanlaatuisten fysiikan ja matemaatikan ongelmien ratkaisemiseen, jos ei niistä pysty heti osoittamaan suuria voittoja? Omaa hankettaan nyt menestyksekkäästi pyörittävä Velte kertoi matkan varrella kohtaamistaan haasteista ja totesi, että perustutkimusta tehdään nyt enemmän muualla kuin pohjoismaissa, mikä voi johtaa tieteellisen ydinosaamisen heikkenemiseen, jos aina etsitään helppoja ja nopeita sovelluksia. Lisätietoja hankkeesta: https://www.dtu.dk/english/news/all-news/nyhed?id=2d52d982-ae78-4a22-9fa1-d2f4e1eea619

Mona Forsskåhl, Arcadan rehtori, käsitteli tieteen, kulttuurin ja sivistyksen hyvin moninaisia polkuja oman kokemuksensa kautta. Hän totesi, että tieteelle ja koulutukselle on ominaista se, että pohtii sitä, missä on voinut erehtyä. Jatkopohdintana mieleeni tuli, että tämä piirre voi tehdä tieteentekijöistä haavoittuvaisia tilanteessa, jossa esim. poliitikko tai byrokraatti ei lainkaan ole kiinnostunut pohtimaan missä voisi olla väärässä, vaan latelee tieteentekijöille ”totuuden” heidän omasta alastaan. Tästä on Ilona Kemppainen kirjoittanut tuonnoin blogissaan: https://avoimenmaan.wordpress.com/2018/09/19/akateemiset-zombit/

Paljon kaikkea muutakin kiinnostavaa kuultiin – musiikkitaiteesta huolehti säveltäjä Sten Sandell, jonka sanaa, säveltä ja ääntä yhdistelevät teokset saivat ainutlaatuisen säestyksen ulkoa kantautuneista sateen ja tuulen kohinoista. Hans-myrsky kuitenkin kulki pääosin lännestä ja pohjoisesta ohi, ja puolensataa osanottajaa sai nauttia monipuolisesta ohjelmasta sääolojen häiritsemättä. Monipuolinen päivitys pohjoismaisiin elämänaloihin antoi uutta virtaa alkavaan syksyyn.

Kirjoittaja on Suomen ja Pohjoismaiden historian professori, joka oleskeli Drakamöllanissa Svenska Litteratursällskapet i Finlandin stipendiaattina keväällä 2023 ja joka työstää yleisesitystä Pohjoismaiden historiasta.

Islanninhevosia niityllä Drakamöllanin vieressä.

Päivitys 5.2.2024: Suomen Drakamöllan-alumnien tapaamisessa sovittiin, että Nordiskt Forum -viikkoihin osallistuneiden järjestäessä tapahtumia voidaan käyttää tunnistetta Nordiskt Forum Drakamöllan eli #NordisktForumDrakamöllan

Jätä kommentti

Eddy ylittää jälkensä

31.05.2023 klo 7:50 pm (Uncategorized)
Tags: , , ,

Luin vuosi sitten Édouard Louis’n kirjan Ei enää Eddy (En finir avec Eddy Bellegueule 2014, suom. Lotta Toivanen) ja tällä viikolla olen lukenut hänen uusintaan Muutos: metodi (Changer: méthode 2021, suom. Lotta Toivanen). Huonosti voiva yhteisö käpertyy itseensä ja koettaa vetää kaikki mukaan samaan olemisen harmauteen, ja tyttömäisen oloista koulupoikaa hyljeksitään armotta. Kukaan ei saa loistaa, vaan kaikkien tulisi kulkea samaa ankeaa polkua kohti vääjäämätöntä kohtaloa.

Kirjoissaan Louis kuvaa pakoaan ja etääntymistään kotiseutunsa arvoista, samalla kun hän osoittaa myötätuntoa sen hyljeksittyjä kohtaan: ”Hän ei käsittänyt, että hänen sukunsa, vanhempansa, sisaruksensa ja lapsensa ja melkein kaikki kylän asukkaat olivat painineet samojen ongelmien kanssa ja että se, mitä hän kutsui virheikseen, oli todellisuudessa vain malliesimerkki siitä miten asiat yleensä menivät.”

Ei enää Eddy –kirjaa lukiessa mielessä alkoi tikuttaa, että tämähän on aivan kuin erään skandinaavisen pikkupaikkakunnan surkeus sata vuotta aikaisemmin. Aivan oikein, Aksel Sandemosen teos Pakolainen ylittää jälkensä (En flyktning krysser sitt spor, alk. 1933, suom. Rauno Ekholm) onkin noteerattu HS arviossa. Kirjailija muokkasi teosta melko lailla ja 1960-luvun suomennos onkin tehty uudemmasta laitoksesta, jossa heijastuvat elämän varrella koetut tragediat ja kasvanut myötätunto.

Pakolainen ylittää jälkensä on monikerroksinen ja myötäelävä nuoruudenkuvaus nuoren pojan yrityksistä ymmärtää samanlaista ankaran työn ja tiukkojen rajojen paikkakuntaa kuin Bellegueulen kuvaama Hallencourt. Sandemose nimesi työläisten ja kurjuuden, tekopyhien ja kyynikkojen pikkupaikkakunnan Janteksi, ja moni on siteerannut tai kuullut siteerattavan Janten lakia (Janteloven):

  1. Älä luule, että sinä olet jotain.
  2. Älä luule, että olet yhtä hyvä kuin me.
  3. Älä luule, että olet viisaampi kuin me.
  4. Älä kuvittele, että olet parempi kuin me.
  5. Älä luule, että tiedät enemmän kuin me.
  6. Älä luule, että olet enemmän kuin me.
  7. Älä luule, että sinä kelpaat johonkin.
  8. Älä naura meille.
  9. Älä luule, että kukaan välittää sinusta.
  10. Älä luule, että voisit opettaa meille jotakin.

Jante yhteisönä on kompleksinen ja erottumisen pelko hirmuinen, mutta yhteisöllisten solmujen rajoittamat ihmiset on kuvattu empaattisesti. Tunteiden kirjo ja vaikutelmien kirjo on hienoa, Sandemosella on lauseita joita tekisi mieli nimittää jumalaisiksi, sellaisia kuin ”… enkä enää ole nopea ravuri murheellisella loppusuoralla joulunaikaan, kun Vapahtajaa juhlitaan vaihtelevin muodoin.” Ja todella resonoi Bellegueulen nyky-Ranskan nurkkakuntakuvauksen kanssa. Näiden yhteisöjen eetoksesta tulee mieleen Putkinotko, sillä eroavuudella, että Putkinotkosta ei ollut poispääsyä, kun taas Espen Arnakke ja Eddy Bellegueule ylittävät jälkensä, pääsevät kirotusta taikapiiristä pakoon. Mieleen tulevat myös Welshin Skotlanti-kuvaukset (Trainspotting, Porno).

Teokset saavat miettimään (Sandemosesta tykänneen) isoisän nuoruutta Lopella, omaa nuoruutta 1980-1990 -lukujen Hyvinkäällä, ja omien koululaistenkin kokemuksia. Tavaratalon kulmalla notkuminen ja herjanheitto 1910-luvun pikkukaupungissa kuulostaa melko lailla identtiseltä 1980-luvun Jussintorin kiertämisen tai nykypäivän kauppakeskusnotkumisen kanssa. Édouard Louis’n kirjaa pidettiin alun perin epäuskottavana – ei kai moista kurjuutta enää ollut nykypäivän Ranskassa? – mikä ehkä kertoo maailmojen eroista kaiken. Henkistä kurjuutta on kaikkialla ja paljon siihen kietoutuvaa materiaalista näköalattomuutta myös.

Huomasin kirjan Ei enää Eddy, koska luin siitä arvion Iso numero -lehdestä. Samassa lehdessä oli haastattelu 20-vuotiaasta Romanian-romaninaisesta, joka ei uskaltanut ajaa ajokorttia. Aviomiehellä ei ollut korttia, ja naisen hankkima ajokortti olisi voinut aiheuttaa juoruilua. Kirja ja romaninaisen haastattelu resonoivat, paljon on esteitä ja näkymättömiä kaltereita.

Vähemmän jantelaista pelkoa ja mitätöintiä, enemmän vapautta kaikille! Tai kuten Victor Hugo toivoi: valoa kaikkialle!

Jälkikirjoitus 9.6.2023 Annie Ernaux’n kirja Vuodet tarjoaa kiinnostavan vertailukohteen Eddy-Édouardin kokemuksille ja havainnoille – Ernaux’n muistelut pienen paikkakunnan elämästä 1950-luvulla muistuttavat osittain Luis’n muisteluita – erona kuitenkin ainakin se, että sotienjälkeisenä aikana vallitsi optimismi, että on tulossa parempaa.

Jätä kommentti

Opin sauna autuas aina?

20.05.2023 klo 11:54 am (Historiaa, Kirjat, Taide ja kulttuuri, Talous ja yhteiskunta, Uncategorized)
Tags: , , , , , , , , , , , , , , , , ,

Haluatko kasvattaa pojastasi rehdin miehen? Thomas Hughesin klassikko ”Tom Brownin kouluvuodet” (Tom Brown’s school days, 1857) antaa hiukan oudon oloisen mutta suositun vinkin: lähetä lapsi pois sisäoppilaitokseen, jossa pennalismia, epämääräisiä koulutehtäviä ja ”reilua” nujakointia riittää. Kirjan päähenkilö, Tom Brown, käy Rugbyn yksityiskoulua (engl. public school, suomennoksessa ”julkinen koulu”) toki selviää oivallisten tovereiden ja brownilaisen sinnikkyytensä ansiosta, mutta kohtelu on välillä varsin karua. Hahmoista ilkeä Flashman edustaa varsinaista lierojen kiusaajien prototyyppiä, jolla on seuraajansa niin Billy Binnsin kuin Harry Potterinkin koulumaailmoissa. Viisas rehtori Thomas Arnold on myös myöhemmin saanut seuraajia – kyse on historiallisesta henkilöstä, joka johti Rugbyn yksityiskoulua Thomas Hughesin ja hänen veljensä kouluaikoina.

Tom Brownin kouluvuosissa, jota muun muassa Louisa May Alcott kiitti, on paljon kiinnostavaa ajankuvaa ja 1850-luvun ”retrospektiä” 1830-luvun koulumaailmaan. Kirjailija Thomas Hughes (1822-1896) oli myös aktiivinen kristillisessä työväenliikkeessä ja osuustoiminnan kehittämisessä, ja hän työskenteli myös parlamentin jäsenenä. Hughesin sisar oli yhteiskunnalisesti aktiivinen Jane Senior. Kirjassa ihaillaankin lempeitä ja inhimillisiä kristittyjä esikuvia, joista eräs työskentelee aktiivisesti pappina teollisuuspaikkakunnalla. Ateistit, politiikka, siirtomaat ja uusi aika välähtelevät kirjassa, joka keskittyy kuvaamaan vanhan ajan koulumaailmaa. Hughes pohtii alkupuolella, että kirjaa lukevat pojat ovat maailmankansalaisia ja junamatkoillaan perehtyvät eri maiden kulttuureihin, mutta hän haluaa myös arvostaa vanhaa englantilaista paikalliskulttuuria.

Aukeama kirjasta Tom Brownin kouluvuodet. Vasemmalla sivulla kuvataan isojen poikien halua simputtaa uusia poikia, oikealla piirros, jossa pientä poikaa heitellään lakanan varassa kohti kattoa.

Britannian poliitikkojen edesottamukset ovat kiinnittäneet huomion siihen, millaisen koulutuksen yläluokan pojat saavat ja mitä jälkiä se jättää heidän psyykeensä. Viimeksi asiasta kirjoitti HBL:ssä Charlotta Buxton (”Boris Johnson får skäll av rektorn”, HBL 17.5.2023). Varhain perheistään erotetut lapset oppivat, että tunteitaan ei pidä näyttää ja että on parasta lyödä ensin takaisin. Kasvatus tuottaa myös politiikkaan kiusaajia tai ruokkii kaoottisia käyttäytymismalleja. (Muistelen, että jo keskiajalla italialaiset olisivat paheksuneet, että Britanniassa on luonnoton tapa laittaa lapset pois kotoa… sitten jos muistaisin tietolähteen…)

Hughesin kirjaklassikossa pikku Tom on itse innokas lähtemään kouluun ja omaksumaan sen kaikki tavat – jopa urheasti kestämään tulokkaan pomputtelun pingotetulla lakanalla. Tom Brownin isä epäröi vähän, miten valmistaa pientä koululaista Rugbyn sisäoppilaitokseen armon vuonna 1830 ja vähän päälle. Lopulta hän päättelee, etteivät poikaa auta liian pitkät käytössaarnat tai tarkat kuvaukset koulumaailman mahdollisista vääryyksistä. Hän päätyy antamaan ohjeen, että kaikki menee hyvin, kunhan Tom ei tee tai sano mitään, mitä ei kehtaisi toistaa tai kertoa äidilleen ja sisarelleen. Onko ohje hyvä vai huono ja noudattiko Tom sitä, mene tiedä.

Kirjaa lukiessani isä-Brownin mietteet resonoivat, koska pohdin edelleen, Sävelsinkö-kirjan (ks. https://anulah.wordpress.com/2023/05/09/humanists-of-late-capitalism/) ja yleisen tutkijakeskustelun valossa, mitä pitäisi sanoa väitöskirjatyöstä kiinnostuneelle. Kannustaa täytyy, pelotella ei kannata, mutta varoiteltava on. Mutta kuten sukupolvi toisensa jälkeen toteaa, on eri asia tietää kuin kokea rahoituksen epämääräisyyden ja yleisen epävarmuuden hetket. Turhat varoitukset voivat jarruttaa ja muuttua itsensätoteuttaviksi profetioiksi. Senkin huomaa äkkiä, että liiat varoittavat sanat tai synkät kertomukset saavat lähinnä esittäjänsä kuulostamaan omituiselta kärttyilijältä. Mihin keskityt, se kasvaa.

Lähin ohje, mihin tilanhoitaja Brownin hengessä pääsin, olisi ehkä: Älä tee tai sano mitään, mitä et kehtaisi toistaa tai kertoa omalle kirkasotsaiselle kaksikymmentävuotiaalle itsellesi?

Mitä haluaisit sinulle sanottavan?

Thomas Hughes pohtii "nykyajan" eli 1850-luvun koulupoikien ja nuorten miesten kokemusmaailmaa.

Thomas Hughes, Tom Brownin kouluvuodet (1857), suom. Leena Tuuteri, kuv. Aarne Nopsanen. Otava 1951.

Rugbyn ja rugby-pelin sekä miehekkään liikunnan historiaa https://fi.wikipedia.org/wiki/Rugbyn_historia

Jätä kommentti

Jane Eyren maailmat

15.05.2023 klo 8:01 am (Historiaa, Kirjat, Oma työ, Taide ja kulttuuri, Tutkimus)
Tags: , , , , ,

Viime päivityksessä viipyilin Elizabeth Gaskellin kirjoittamassa Charlotte Brontën elämäkerrassa ja päädyin sitten myös lukemaan uudelleen Jane Eyren – suomennettuna Kotiopettajattaren romaanin. Kun jotain kirjaa lukee uudestaan eri elämäntilanteissa, käy kiinnostavaksi paitsi kirjan tarina, myös lukukokemuksen muutokset. vaihtelevat.

Lapsena olin kiinnostunein Jane Eyren jännittävistä nuoruusvuosista ja kirja jäi kerran toisensa jälkeen kesken siinä kohdilla, kun Jane oli täysikasvuinen ja saapui Thornfield Halliin kotiopettajattareksi. Koululaisen silmissä aikuishahmot (parikymppinen Jane ja 35-vuotias Rochester) hoippuivat haudan partaalla eikä heillä voinut olla paljoa kiinnostavaa sanottavaa. Viime vuosina taas Jane Eyren lapsuudenkuvaus on tuntunut uuvuttavan sadistiselta, joten olen usein päinvastoin hypännyt siitä yli.

Mutta nyt ajattelin lukea kirjan rauhassa alusta loppuun. Pysähdyin erikseen miettimään, miten maisemat ja huonetilat tuntuivat levollisilta (joskin usein myös ummehtuneilta tai kylmiltä ja vetoisilta), kun niissä ei ollut mitään digitaalista hälinää. Lukiessani saatoin mielessäni kuulla kellon raksuttavan, nähdä lyhdyn valon liikkuvan seinällä, viimesyksyisten lehtien kahisevan, kun Jane Eyre nojautui aitaan ja katseli talvisia, mutta vähälumisia maisemia.

Tällä lukukerralla vaikutuin myös siitä, miten Charlotte kuvaa lapsen maailmaa: pelästystä pylväsmäisen Brocklehurstin edessä, sitä, miten päähenkilön maailmassa pyörteilevät havainnot lastenkamarista, alakuloisista syksyisistä maisemista ja toisaalta mielikuvituksen ja tarinoiden luomat haavekuvat Lapinmailta Kauko-Itään. Usein, kun sote-ongelmista uutisoidaan, mieleeni tulee, että paras tapa välttää huonoa hoitoa on sama, jolla lapsi-Jane toivoi välttävänsä helvetin: ”Minun täytyy pysyä hyvin terveenä eikä kuolla ollenkaan.”

Ensimmäiset luvut saavat myös miettimään, että apteekkari Lloyd antaa esimerkin, miten lasten kaltoinkohtelu tunnistetaan. Gatesheadissa Jane Eyreä moititaan alakuloisuudesta, ja hänen surunsa syitä vähätellään. Apteekkarille tarjotaan monenlaista selitystä Janen huonosta voinnista, mutta Lloyd näkee ristiriidat selitysten ja omien havaintojensa välillä ja onnistuu kysymään orvolta lapselta paljastavia kysymyksiä. Jane Eyre taas kiteyttää kaltoinkohdellun uskoutumisen riskit pelätessään ”menettävänsä tämän ensimmäisen ja ainoan tilaisuuden huojentaa surujani kertomalla niistä”.

Lukukokemus vei yhtäältä muistoihin aiemmista omista lukukerroista analogisemmalla 1900-luvulla. Toisaalta totesin, että nykyajassa on puolensa. Voi helposti hakea lisätietoja henkilöistä, tapahtumista ja teoksista, joihin kirjassa viitataan. Ennenkin hain kirjoja, joihin viitattiin, mutta usein ne olivat vaikeita löytää. Esimerkiksi Helena Burnsn lukema Rasselas jäi aikoinaan arvoitukseksi, mutta nyt sen voisi lukea verkosta: https://en.wikipedia.org/wiki/The_History_of_Rasselas,_Prince_of_Abissinia

Näinä päivinä voi myös helposti etsiä netistä vaikkapa ”Wolfen kuolemaa kuvaavan maalauksen”, https://www.gallery.ca/collection/artwork/the-death-of-general-wolfe-0 jollainen oli Jane Eyren käyttämässä huoneessa Millcotessa – lyhyessä siirtymätilanteessa, jossa hän odotti kuljettajaa hakemaan hänet Thornfield Halliin. Huoneen tauluista on tehty oma analyysinsa: https://www.tandfonline.com/doi/abs/10.1179/bst.2002.27.3.247?journalCode=ybst20 Osa tämäntyyppisistä artikkeleista on sellaisia, etten oikein osaa päättää, ovatko ne (tai niiden lukeminen) oppineisuuden huipentumia vai jonkinlaista fanituksen kanavointia. Tällainen ongelma taitaa välillä vaivata monenkin tutkimusaiheen kanssa.

Viimeisten parinkymmenen vuoden aikana tutkimus on kääntänyt esiin todella paljon siitä, mikä Brontën teoksissa on kolonialistista ja imperialistista, ja kai se on tarpeellista (vaikka joskus tuntuu, että siitäkin olennaisin sanottiin jo 20 vuotta sitten). Mutta ainakin kolonialismi pönöttää turkkilaissohvana keskellä punaista huonetta kirkkaasti näkyvänä, nykyään se lymyää kännykän metalleissa ja suklaamunien käsittämättömissä halpalahjoissa.

Benjamin West, The Death of General Wolfe, National Gallery of Canada, Ottawa,
https://en.wikipedia.org/wiki/The_Death_of_General_Wolfe

Jätä kommentti

« Older entries