Utopia on politiikassa hankala sana. Jos tarkoitamme utopialla mitä tahansa toistaiseksi toteutumatonta hyvää, totta kai libertarismi ja kaikki muutkin koherentit aatteet ovat utopioita ainakin jonkun mielestä. Jos tarkoitamme sillä jonkinlaista runsaudensarvea, jolla ei ole varjopuolia ja joka täyttää kaikki toiveemme, libertarismi ei tietenkään ole utopia—libertaarit eivät väitä että kaikki ihmiskunnan ongelmat tai edes kovin suuri osa niistä ratkeaisi libertaarin politiikan avulla. Jos utopialla tarkoitetaan kyseenalaistamatonta veljeyttä, yksimielisyyttä ja maailmaa josta kaikki eturyhmäintressit tai ristiriidat ovat kadonneet, libertarismi on suorastaan anti‐utopia—libertarismi ei ota tällaisiin asioihin kantaa, vaan määrää vain, että ristiriidat pitäisi ratkaista yksityisesti, toisten oikeuksia kunnioittaen.
Yleensä utopioiksi kuitenkin nimitetään poliittisia ajatuksia, jotka eivät voi toteutua tai jotka toteutuessaan johtaisivat aivan toisenlaisiin lopputuloksiin kuin aatteen kannattajat väittävät. Libertarismin kohdalla molemmat syytökset ovat virheellisiä.
Libertaarin teoriarakennelman kaikki osat ovat joskus toteutuneet,
jossakin. Jopa anarkokapitalistiset instituutiot—näistä voisivat
toimia esimerkkeinä suvereenien valtioiden välinen nykyinen anarkia,
keskiaikaisen Islannin hajautunut oikeusjärjestelmä tai vaikkapa
myöhemmin anglosaksiseen lakiin kirjautunut ns. law merchant
, eli
kauppalaki, joka syntyi täysin yksityisenä kaupankäynnin koodistona.
Kaikki ne yksityiset instituutiot joita libertaarit ehdottavat
hyvinvointivaltion eri osien korvaamiseksi ovat joskus olleet
olemassa ja hoitaneet tehtävänsä—vakuutusyhtiöt, veljeskunnat,
laajasti sääntelemätön vapaa ulkomaankauppa, hyväntekeväisyysjärjestöt,
vartiointiliikkeet, yksityiset sovittelijat, erilaiset
lainoitusinstituutiot, sertifiointi‐ ja juorumekanismit, yksityiset
majakat ja armeijat, ja niin edelleen. Tietyissä tapauksissa suuri osa
niistä on jopa toteutunut samaan aikaan, kuten aikaisissa
Yhdysvalloissa, tuottamatta kaaosta tai humanitaarisia ongelmia. Myös
libertarismin ihmiskuva ja vaatimukset oikeudelliselle prosessille ovat
varsin kohtuullisia—nykylänsimainen yhteiskuntamalli rakentuu
laajalti liberaalille perinnölle, eikä libertarismi oleta ihmisistä
mitään uutta siihen verrattuna. Selvästikin libertarismi voi toteutua,
jos sen vain annetaan toteutua.
Samoin, historiallinen ja taloustieteellinen todistusaineisto kertovat, että libertaarien ennustukset kehittyvistä instituutioista ovat melko vakaita ja uskottavia. Taloudellisen tehokkuuden, meritokratian, äärimmäisen moniarvoisuuden tai yhteiskunnan ohjaamattomuuden tapaisista seurauksista ei ole pakko pitää, mutta ne ovat varsin hyvin perusteltuja eikä niistä ole pystytty osoittamaan merkittävämpiä johdonmukaisia haittoja. Libertaarit eivät todellakaan väitä, että vapauteen perustuva yhteiskunnallinen kehys ratkaisisi itsekseen kaikki ongelmamme, mutta väitteemme yksityisen toiminnan kyvystä järjestäytyä tehokkaasti on kyllä uskottava ja hyvin perusteltu. Tunnetun tiedon nojalla libertarismi saa aikaan sen minkä väittääkin saavansa aikaan.
Libertarismi on utopia korkeintaan termin solvaavimmassa merkityksessä. Se on lopulta varsin käytännön‐ ja maanläheinen aate—libertaarit vain sanovat, että ongelmat pitäisi ratkaista yksityisesti, koska yksityinen ongelmanratkaisu on ylivoimaisessa valtaosassa asioita paras tapa edetä.